Viime viikolla oli taas yliopiston järjestämä tutustumisilta, tällä kertaa ensisijaisesti filologeille suunnattu. Meillekin sanottiin, että sinne saa tehdä jotain ohjelmaa. Tai toiselle ryhmälle sanottiin että pitää tehdä. Koska ohjelman pakollisuudesta oli hieman epäselvyyttä, eikä ketään oikeastaan edes huvittanut koko ilta, päätettiin kollektiivisesti jättää ohjelma keksimättä. Britit oli kehittäneet osin englanniksi puhutun Robin Hood -näytelmän, jota olivat kuulemma koko viikon harjoitelleet. Kun tuli suomalaisten ryhmän ohjelmanumeron vuoro, syntyi saliin hetkeksi hämmentynyt hiljaisuus. Filologeilta löytyi takataskusta kuitenkin hetken sählingin jälkeen Suomi – tietovisa.

Varsinaisesta ohjelmasta piti kuitenkin huolta kaksi kansanmusiikkiryhmää. Ensimmäinen näistä oli Venäjä, Tver suomenseuran (kyllä, noin se on käyntikorttiin kirjoitettu) lauluyhtye Sateenkaari. Kolme naista lauloi kansallispuvuissa suomalaisia kansanlauluja venäläisellä aksentilla. Oli komeeta kuunneltavaa, vaikkei aina selvää saanutkaan. Seuran kotisivut löytyy osoitteesta www.tverinkeri.ru  . Venäjäksi ne nyt ovat, mutta on siellä etusivulla yksi suomenkielinen pätkä:)

Toisen ryhmän nimeä en muista, mutta siihen kuului useampia kansallispukuisia henkilöitä, jotka soitti, lauloi ja tanssi venäläisiä kansanlauluja ja -tansseja. Yleisö pääsi taas mukaan.

 

Vappuna täällä oli komeita marsseja ja aukioilla pidettiin puheita… kuulemma. Minä nimittäin nukuin makeasti liian myöhään venyneen tanssipeli-illan jälkeen. Mutta meidän poijjaat oli siellä edustamassa tiskiräteistä ja leivinpaperista tehdyn suomenlipun kanssa. Meinasivat saada turpiinsa. Taisivat sitä vähän kerjätäkin:P

Päivemmällä käytiin sitten kävelemässä kaupungilla. Puistossa oli vapputorin tapainen, tosin kohtalaisen pienimuotoinen. Laskiainen tuntuu olevan täällä päin isompi juhla. Ei ollut edes kunnon vappupalloja myynnissä. Muutenkaan kaduilla ei näyttänyt mitenkään erityisen vappuiselta. Katukuva tuntuu muuten jotenkin välimerelliseltä, kun on niin lämmin ja ihmiset on ulkona myöhään.

 

Lauantaina 2.5. herätyskello alkoi rääkyä klo 6.00. Unisina vääntäydyttiin ylös ja laittauduttiin valmiiksi pihalle klo 6.45. Tramvailla (ratikalla) rautatieasemalle, ja rautatieasemalla elektritskaan (suomennetaan kai sähköjunaksi, joka on hieman huvittava ilmaisu, koska kaikki muutkin venäjän junat kulkee sähköllä. Elektritska muistuttaa lähinnä suomalaista maitojunaa, paikallisjunaksikin kutsuttua). Penkit oli kylmiä ja niillä oli epämukava torkkua, mutta selvittiin kuitenkin perille asti.

Jaa mihin? Tietysti aurinkoiseen Moskovaan, tuohon mielenkiintoiseen metropoliin ja kiihkeästi sykkivään kansainväliseen mahtikeskukseen, joka tarjoaa kulttuurielämyksiä lukemattomissa museoissaan, kirkoissaan ja teattereissaan (lähes suora lainaus satunnaisen matkatoimiston nettisivuilta, toim. huom.). Metropoli- ja kiihkeästi sykkivä -osuudet vain jäi kokematta, koska koko kaupungin väestö vaikutti olevan viettämässä vappuviikonloppuaan jossain muualla.

 

Ensimmäinen harvoista hulinapaikoista oli Punainen tori, jossa nyt pyörii turisteja varmaan 24/7. Pyörimme sulavasti muitten mukana. Ensimmäinen huomion kohde oli kotka, joka istui puomilla köysi nilkassa. Se oli valtava. Ja sen sai olkapäälleen istumaan, tietysti maksua vastaan. Kuvankin moisesta elämyksestä olisi saanut mukaansa. Kotkan hoitajalla roikkui myös kintussaan pikkuinen apina, jolla oli vaatteet päällä ja hihna kaulassa. Toisella hoitajalla oli toinen apina. Jotenkin surullista, eläimet ei näyttäneet erityisemmin nauttivan olostaan. Kumma juttu. Muutakin valokuvattavaa löytyi ihan vierestä: Stalin, Lenin, Brežnev ja pari kaveria (onko noloo, jos venäjänopiskelija ei tunnista suuria neuvostojohtajia ulkonäöltä? Ei kai…). Mepä tytöt päätettiin, että näitten ukkojen kanssa pitää päästä poseeraamaan. Kysyttiin hintaa: sata ruplaa. No eipä ole paljon, kaupat tuli. Setä otti pari kuvaa mun ja N:n kameroilla ja sitten vielä omallaan. Komeet kuvat tuli. Mutta sitten tuli maksun aika. Ai siis että sata ruplaa per pää? Ja pitäisi vielä maksaa 200 ruplaa valokuvaajan tulostamasta kuvasta? No ei me sitä kuvaa kyllä sitten enää oteta. Pahaksi onneksi tuhannen ruplan seteli oli pienin mitä mun lompakosta löytyi, ja olin sen jo erehtynyt valokuvaajasedälle ojentamaan. Kun oltiin kieltäytymässä kuvasta, setä lupasi sen puoleen hintaan. Kieltäydyttiin edelleen, mutta niin vain sain vaihtorahaa 700 ruplaa ja valokuvan. Oltiinko taas vähän hyväuskoisia turisteja? No, mutta nyt on kuva musta Brežnevin kainalossa (olihan se se kulmakarvatyyppi?) Närkästys vaati lievitykseksi kierroksen GUMissa. Se oli kyllä harvinaisen näyttävä tapaus kauppakeskukseksi. Kyllä jää ideapurkki kauas taakse. Käytiin kahvilassa salaatilla ja ihailtiin samalla GUMin maisemia. Vessakin oli siisti (vaikka siellä olikin vessapaperit koppien ulkopuolella). Setä Leniniä ei päästy taaskaan morjestamaan, koska mausoleumin eteen rakennettiin jättikokoista Voitonpäiväkylttiä. Kaupungin saattaminen Voitonpäivä-kuosiin oli muutenkin ihan hyvällä mallilla jo näin viikkoa etukäteen.

 

GUMilta lähdettiin tallustelemaan kohti Tretjakovin galleriaa. Matkalla saatiin seuraa kahdesta lutuisesta kulkukoirasta, jotka jostain syystä tykästyi meihin ja seurasi Tretjakoville asti. Jäätiin myös hetkeksi seuraamaan Kremlin rantakatua pitkin käytävää juoksukilpailua. Kanavan varrella oli useampi hääseurue. Ylitettiin kanava siltaa pitkin, jolla oli jotain ihme mötkäleitä. Mötkäleet oli metallisia puita, jotka oli täynnänsä lukkoja, joissa oli pariskuntien nimiä. Söpöö! Tosin sillan kaiteessa oli kyltti, jossa morsiamia varoitettiin, ettei lukot takaa avio-onnea:)

 

Tretjakovin galleria näytti ulospäin jotenkin pieneltä ja vaatimattomalta. Lippujen ostossa ei ollut oikein onnea. S oli unohtanut venäläisen opiskelijakorttinsa, joten joutui ostamaan ulkomaalaislipun (muistaakseni 200 ruplaa), ja koska kassantäti huomasi meidät samaan seurueeseen kuuluviksi, ei venäläinen opiskelijakortti enää auttanut, vaan seuraavatkin joutui ostamaan ulkomaalaislipun. Me viimeiset onneksi älyttiin vaihtaa kassaa. Jos aikoo saada venäläisen opiskelija-alennuksen, on erittäin tärkeää pitää suunsa kiinni. Edellisten Tretjakovilla poikenneitten opiskelijatovereitten oli pitänyt selittää tarkkaan missä yliopistossa opiskelevat ja montako vuotta (Tverin yliopisto, neljä vuotta…). Olin siis vaan ihan hiljaa ja tyrkkäsin opiskelijakortin kassantätille. 70 ruplaa ja pääsylippu. Ei ongelmia. Galleria on ISO ja siellä on tauluja PALJON. Alkupuolella oli kovasti muotokuvia keisarinnoista ja muista ylhäisistä, ne vähän turruttivat, mutta kun niitten ohi pääsi, alkoi mielenkiintoinen osuus. Aika monta venäläistä taulua ja taiteilijaa mäkin näköjään tunnistan. Tauluja löytyy gallerian kotisivulta www.tretyakovgallery.ru/ ja sieltä yläreunan punapohjaisesta valikosta toinen kohta. Jos siellä käy, niin aikaa kannattaa varata useampi tunti. Myös eväät olis kivat, ja peitto ja tyyny torkkuja varten. Just kun luuli, että kaikki on nähty, ilmestyykin jostain uusi kerros ja lisää teoksia. Tai uusi huone, joka johtaa toiseen huoneeseen, joka johtaa kolmanteen huoneeseen. Huh huh. Puolitoista tuntia siellä meni, ja näkemättäkin jäi vielä (näytti että yksi huone siellä jäi väliin, mutta luultavasti sekin johti vielä kymmeneen muuhun).

 

Gallerian jälkeen löydettiin meidän koirakaverit puistosta päiväunilla (vai päiväunilta? Kauheeta kun ei enää muka osaa suomee!!). Jätettiin ne sinne köllötteleen aurinkoon. Käveltiin Arbatille (toinen hulinapaikka) päin pikkukatuja pitkin. Oli kun olis Tampereella tallustellut sunnuntaiaamuna, talot vaan vähän tiiviimmässä ja korkeempia. Arbatilla käytiin italialaisessa pizzeriassa, jossa syötiin kalliit pienet pizzat. Hyvää se oli, mutta vähän jäi nälkä. Mahat puolillaan käytiin parissa turistikrääsäkaupassa, ja sen jälkeen toverit haki täydennystä McDonald’sista. Itse pysyin lujana ja tyydyin seuraamaan vierestä. Mäkkärin jälkeen mentiin istumaan Hard Rock Cafeen, johon oli aamulla sovittu treffit L:n ja I:n kanssa. Siellä ei palvelua vissiin venäjäksi saakaan. Istuttiin terassilla ja kuunneltiin ja katseltiin, kuinka krishnalaiset ”ilahdutti” meitä hulabaloo -kulkueellaan. Mutta söin mielettömän hyvää limesorbettia. Ja olisin ostanut paidankin, mutta mustat perus-Hard Rock Cafe – paidat oli ilmeisesti loppuneet enkä valkoista huolinut. Ens kerralla sitten.

Ja sitten kotio päin. Tällä kertaa mentiin ihan kunnon junalla, tosin elektritska oli sikäli parempi, että siinä penkki oli lähempänä seinää, joten päätä oli mukavampi nojata. Öh, miten niin vaikea asiakas? Ja illalla oltiin sitten ihan poikki. Tosin ei niin poikki, ettei pari korttipeliä olis luonnistunut:)

 

Tää viikko on sitten ollut ahkeraakin ahkerampaa opiskelua. Ainakin teoriassa. Ei oikein kiinnostais, eikä jaksaiskaan. Kun ei osaa, eikä olis virtaa ottaa selvää. Plää. Isoin odottava projekti on ”referat” Anna Politkovskajasta. Aihe on toki mielenkiintoinen, mutta venäläisten käsitys referaatista on melko hämärä. Sen verran oon oppinut, että se voi tarkoittaa ainakin neljää erilaista tekstiä. Yksi on ihan semmoinen referaatti kun suomen referaatti (luulisin); toinen on semmonen, mikä on täkäläisissä kirjoissa ensimmäisillä lehdillä, vähän niinkun tiivistelmä kirjasta; kolmas on ilmeisesti jonkinlainen useamman tekstin vertailu; ja neljäs on sitten se meidän vaihtoehto, ohjeistuksena: teema ja sivuteemat, pääajatukset, kirjoittajan esimerkit, kirjoittajan suhtautuminen ongelmaan, oma suhtautuminen ongelmaan, oma suhtautuminen kirjoittajan suhtautumiseen… Mitä ihmettä? Sovellapas tuota sitten yksittäisen henkilön elämäkertaan. Venäjäksi.

 

Haasteita on referaatin lisäksi tarjonneet myös huonetoveri J:n ovi, joka ei halua aueta; vedenkeitin, joka ei halua toimia, sekä pakastelokeron luukku, joka pitää näköjään säännöllisin väliajoin nakuttaa veitsellä auki, ja sen jälkeen pitää nakuttaa vielä vähän lisää että se menisi kiinni. Meinasin nauraa myös vessanpöntön nupille, joka jäi käteen. Sen sai sentään ruuvattua takaisin. Kaupan vesien etiketitkin kannattaa näköjään lukea tarkkaan, meillä on nyt nimittäin 5 litraa meriveden makuista vettä. Vaikka käyhän se makaronin keittämiseen.

 

No niin, tässä kellon lähetessä yhtätoista onkin hyvä jatkaa käännöksen tekemistä. Huomenna tunnit alkaa onneksi vasta yhdentoista aikaan. Huomenna on kyllä tiedossa jotain käännöstuntiakin jännittävämpää (eeeei voi olla…), nimittäin lähtö kohti Ukrainaa. Suunnitelmana on lähteä neljältä bussilla kohti Kiovaa ja olla perillä joskus aamulla. Kiovassa on tarkoitus heittää tavarat ja ylimääräiset matkalaiset hotelliin, ja suunnata sitten kohti Tšernobyliä. Käytiin tänään kirpparilla ostamassa jotain vaatteita, mitä voidaan siellä pitää ja heittää sitten menemään. Apteekista haettiin hengityssuojat. Saapa nähdä uskaltaako sinne lopulta kuitenkaan mennä. Säteilyturvakeskuksen sivuilla tosin sanottiin, ettei tilapäisen oleskelun aikana ehdi saada epäterveellisen isoja säteilymääriä, mutta mutta… voi olla, että jänistää. Paikan päällä ollaan ehkä pari tuntia (ollaankohan niinkään kauaa?) ja sitten lähdetään takaisin. Loppu viikonloppu ihmetelläänkin sitten Kiovaa. Sunnuntai-iltana lähdetään takaisin päin, ja maanantaina ollaan onnellisia Voitonpäivästä (joka on siis lauantaina 9.5., eli maanantai on luonnollisesti vapaapäivä). Jep.