Torstaina eräänä pärähti kesken tunnin keskusradiosta täysillä soimaan paikallisradion popitusta. Hetken ällistelyn jälkeen tajuttiin että se oli paloharjoitus, ja lähdettiin lampsimaan ulko-ovelle. ”Terroristi” saatiin onneksi kiinni ennen kuin ehdittiin ulos asti, koska kaikilla (mm. mulla) ei ollut kenkiä. Tuntien jälkeen jännäs lisää, kun kadulla alkoi ulista sireeni, joka Suomessa olisi tarkoittanut yleistä hätätilaa. Mutta koska kadulla kulkevat paikalliset ei hötkyilleet mihinkään suuntaan, niin arveltiin ettei meidänkään tarvitse. Erilaisiin ulvomisiin ei täällä tule kyllä muutenkaan enää kiinnitettyä huomioo, koska kadulla vinkuu vähän väliä jonkun auton varashälytin. Mitä hienompi auto, sitä pitempi ja monipuolisempi ulvonta. Ehkä sen takia mulla meni kokonaan ohi se, kun muutama viikko sitten naapurin puutalo paloi. Tajusin asian vasta illalla, kun kävelyltä tullessa nähtiin kadulla palomiehiä pakkailemassa autoansa. Palanut talo on siitä asti tönöttänyt niillä sijoillaan, eikä sille mitään kai aiotakaan tehdä. Muuallakin on näkynyt palaneita taloja, jotka ilmeisesti saa lahota ihan kaikessa rauhassa.

Virkavallan kanssa ollaan oltu aikas vähän tekemisissä. Itse en ole ollut tullin jälkeen ollenkaan. Tuorein tapaus oli, kun eräältä vastasaapuneelta filologilta varastettiin tietokone venäläisten asuntolasta. V kävi poliisiasemalla mukana tulkkaamassa, ja kesken kaiken kuulustelija oli kysynyt, että onko se tulkki. Myöntävästä vastauksesta seurasi paperisota. Tietokoneelle olisi muutenkin pitänyt venäläisten mukaan olla ”dokumentti” eli ikään kuin passi, jossa lukee sen tiedot ja omistajat yms. Sille koneelle saa mitä luultavimmin heittää hellät hyvästit.

Edellinen tapaus oli, kun pari toveriani oli käynyt kahvilassa, josta sitten oli turvamies juossut perään ja väittänyt, että nämä ei olleet maksaneet tilaustaan, tai ainakin olivat maksaneet liian vähän. Tilanteesta selvittiin hengissä ja jäätelön jälkeen (mielen)terveinä.

 

Ei tule kesää Tveriin. Pari päivää saattaa olla hyvinkin keväistä ja aurinkoista, saadaan kävellä kuivilla kaduilla kesätakissa. Ja sitten iskee joku lumimyrsky, ja koko tienoo on samanlaista sohjoo kun aikaisemminkin. Talojen katoilla käy silloin tällöin talkkareita pudottelemassa lunta, mutta aika paljon tippuilee myös omia aikojaan, eli seinänvierillä ei täällä kannata kävellä. Keskiviikkona J:n ja A:n väliin läsähti kauppamatkalla semmoinen läjä lunta ja jäätä, että sen alla olisi ollut varmaan taju pois. J:n jalalle taas tipahti katolta päivänä eräänä joku puukalikka. Arveltiin, että joko joku heitti sen, tai sitten talo oli muuten vain lahoamaisillaan.

Täällä lahoo ja hajoo asiat muutenkin käsiin. Ensimmäisinä päivinä meitä käytiin oikein erikseen varoittamassa, että pistorasiasta täytyy pitää kiinni kun töpselin vetää pois, ettei se tule perässä. Ja ihan aiheellisesti varoittivat. Yhdestä kämpästä pistorasia jo tipahti mukaan. Samasta kämpästä josta taannoin räjähti keittiön lamppu. Ja josta tippui laattoja keittiön seinästä, kun V näpäytti paperilapulla ovenpieleen. Ja jonka viemäriputki irtosi aiheuttaen tulvan. Huonetoveri J:n vaatekaappi kaatui sen päälle päivänä eräänä, kun J avasi sen ovet. Onneksi ei ollut kovin painava. Naapurihuoneen ovi on ollut vaikeasti avattavissa koko ajan kun täällä on oltu, mutta se on temppuillut koko ajan pahemmin. Ensin sitä ei saanut auki muuta kuin sisäpuolelta, ja nyt ei enää sieltäkään. Tänään sille kävi joku remonttimies lopulta tekemässä jotain. Pieni, mutta sarjaan sopiva yksityiskohta on myös, ettei meidän keittiön radioo saa päälle, koska sen ainokainen nappula jää käteen kun sitä koittaa vääntää. Sähköt katkaiseva hellanlevy ja vuotava keittiön viemäri onkin tullut jo mainittua. Tässä yhteydessä voinee mainita myös, että meitä käskettiin viemään roskapussit ulos heti, kun ne täyttyvät, ettei asuntolaan tule rottia ja torakoita. Sellaisia ei olekaan näkynyt. Vielä.

 

Perjantaina tehtiin ekskursio pedakogi… pedagoki… pegadodi… pedagogiikan laitokselle. Ajettiin ratikalla ensin toiselle puolen Volgaa, ja sitten hypättiin sieltä ulos jonkun pikkutien risteyksessä, ja sinne pihatien kokoiselle rapakollehan me lähdettiin käveleen. Sitten käveltiin. Ja käveltiin. Ja käveltiin. Talot alkoi harveta ja kävelytie muistutti enemmän Näsijärvee kun kävelytietä. Mutta löytyi se tiedekunta lopulta keskeltä peltoo. Siellä meitä kierrätettiin ympäri neuvostotyylistä rakennusta ja esiteltiin paikkoja. Käsityö-/ askarteluluokka oli mielenkiintoisin. Yläkerran seinänvierukset oli täynnä urheiluhistoriaa, ja nähtiin me pari oikeeta urheilijaakin jumppasalissa (kaksi komeeta miespuolista telinevoimistelijaa!). Lopuksi meille tarjottiin teetä, ja paikalliset opiskelijat tuli tutustuun meihin (mikä on edelleen melko ahdistavaa: istutaas nyt tässä ja tutustutaan. En mä nyt noin vaan osaa kenenkään kaveriksi yhtäkkiä ruveta, varsinkaan kun oon ihan kielipuoli. Mutta kyllä siinä oli ihan mukavia tyttöjä, ja kyllä se juttu alkoi hetken päästä luistaa, vaikka vaivautuneita hiljaisia hetkiä aina välillä olikin. Vaihdettiin sähköpostiosoitteita, saa nähdä tuleeko otettua yhteyttä mihinkään suuntaan).

 

Viikonloppu meni aika pitkälti valuessa. Tuli Gogol-esitelmää sentään tehtyä, mutta siinä se aktiivinen osuus sitten aika pitkälti olikin. Paitsi lauantaina käytiin E:n kanssa seurakunnan nuortenillassa. Katsottiin siellä Horton – elokuva, joka kertoi norsusta, joka näkee pikku-ukkoja. Kuulostaako hyvältä? Se oli siis tietokonepiirretty, mutta kyllä siitä sanomaakin sai irti, kun vähän alkoi tulkita. Venäjänkielisistä elokuvista ymmärtää jo tällä kielitaidolla aika hyvin, niissä on kuitenkin aina se kuva mukana tukemassa tulkintaa. Leffan jälkeen olikin sitten se hankalampi osuus, kun nuorisotyöntekijä esitti kysymyksiä, joita piti miettiä ryhmissä. Muissa porukoissa kyllä mietittiin tehokkaasti, mutta meidän jengin aika meni tehokkaasti siinä, että meille koitettiin selittää mitä kysymykset tarkoittaa. Enkä mä sit osannut ajatella venäjäksi kovin syvällisesti, joten kuuntelin vaan mitä muut oli aiheesta mieltä. Paikallinen mukava nuoripari (Miša ja Daša) heitti meidät kotiin.

Maanantaina satoi. En käynyt ulkona koko päivänä. Iltaan mennessä oli vähän homeinen olo.

 

Tiistaina käytiin S:n kanssa paikallisen käsityögurun koulussa. Se on siis täti, joka tekee mm. kirkkotekstiilejä, ja sillä on koulu, jossa se opettaa käsitöitä. Nadežda nimeltään. S tunsi sen jonkun tutun kautta. Niillä oli siellä työn alla kultalangalla kirjottuja serafeja johonkin isompaan työhön. Oli aikas hianoja. Ja Nadežda oli ylitsevuotavan ystävällinen. Saatiin kokeilla liiman levittämistä serafien taakse, ja sitten se pyöritteli mulle kultalangasta nyörin muistoksi. Söpöö. Ostin myös kirjan, jossa oli kirjontamalleja ja – ohjeita.

Yhdellä sen ukrainalaisella opetettavalla oli synttärit, joten meille tarjottiin vierailun lopuksi teetä ja konjakkia. Tarjoilun alussa noustiin ylös ja opettajatäti siunasi juomiset ja syömiset ja teki ristinmerkkiä. En ollut oikein varma olisko munkin pitänyt, mutta oletin, ettei tarvi kun en ole ortodoksi. Sitten juotiin konjakkia syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tai mä maistoin pari pisaraa ja toivoin ettei etikettiin kuulu juoda kaikkee. Oli aikas poltteleva makuelämys.

Pöytäkeskustelu rönsyili ukrainan- ja venäjänkielen eroista Suomen alkoholipolitiikkaan, ja maljoja juotiin milloin kenenkin kunniaksi. Mä ehtinyt ajatella venäjäksi tarpeeksi nopeasti sanoakseni mitään, mutta lopulta Nadežda ehdotti yhtäkkiä maljaa mulle ja kehotti muakin sanomaan jotain. Köh, siis mitä? Menin ihan lukkoon enkä osannut sanoa mitään, mutta sitten joku tädeistä kysyi, että opiskelenko vai mitä teen, ja sain suustani pari sanaa. Nadežda oli tyytyväinen. Tarjoilun lopuksi tehtiin taas ristinmerkkiä. Lähtiessä Nadja melkein vaati että pitää tulla uudestaan käymään. Ehkäpä. Myös venäläinen tervehtimiskulttuuri pääsi taas yllättämään: Nadja näytti tulevan halaamaan, mutta sitten se alkoikin muiskia poskipusuja, ja mä koitin hädissäni muistella, että montako niitä pitäisi olla. Kolme. Sitten toinenkin täti tuli, mutta se olisikin pelkästään halannut, kun taas mä olin jo muiskimassa, joten tuloksena oli puolitoista poskipusua ja vähän hämmentyneitä ilmeitä.

 

Keskiviikko. Aprillipäivä. Tunti alkoi sillä, että opettaja käski kaikkien mennä nopeesti alakertaan, babuškalla oli kuulemma jotain asiaa. No siellä sitten kykittiin hetken aikaa odotellen, että koska opettaja tulee huutamaan aprillia. Tulihan se. Samalla se jakoi kaikille venäläisiä taideteoksia esittävien korttien palaset, ja luokassa piti etsiä tyypit, joilla on loput palat. Kuvasta kirjoitettiin sitten ryhmätyönä essee. Toisella tunnilla käytiin kiertelemässä torilla. Viikolla ne on aika pikkuisia, en löytänyt mitään ostettavaa, enkä edes kysynyt minkään tuotteen hintaa, vaikka se tehtävänantona olikin. Mitäs sitä kyselemään, jos ei aio ostaa.

 

Torstaina käytiin E:n, V:n ja T:n kanssa yhden paikallisen uskovan pariskunnan kotona. Ne oli siis kirkolta tuttuja, ja oli ollut puhetta, että alettaisiin pitää kotikokouksia. Alisa ja Daniil asui ihan kävelymatkan päässä tois puol jokkee, eli Volgan takana. Perheessä asuva I käveli meidän kanssa samaa matkaa, ja selvisi, että Alisa ja Daniil asuu sen naapurirapussa. Sisäänkin päästiin, vaikkei meinattu osata ovipuhelinta käyttää. Täällä jokainen asunnonostaja alkaa ensi töikseen remontoida asuntoaan, ja vaihtaa kaiken irtoavan mieleisekseen. Niinpä jokaisen asunnon ovi oli erilainen. Se oli aika villin näköistä. Löydettiin oikea asuntokin, ja tultiin kodikkaaseen pikku yksiöön. Istuttiin, juteltiin ja napsittiin tarjoiltavia. Oli tosi mukavaa. Ensi viikolla uudestaan.

 

Perjantaina ostin housut. Hienot löytyi, ja vielä semmoset kapeapunttiset mitä mulla ei oo ikinä ollu. Koitan ilmeisesti sulautua alkuperäisväestöön tai jotain. Illalla väellä oli puolivälibileet. Nyt on aamujuna siis kääntynyt jo kotiin päin (hah, osasin käyttää tommosta hianoo varusmiestermiä!). Olin taas kerran, yllätys yllätys, pelaamassa korttia. Meille tuli tänne tässä joku päivä Englannista semmonen tumma komee nuorimies. Sen oli siis pitänyt tulla jo aikaisemmin, samaan aikaan kun muutkin britit, mutta sen passi oli ollut hukassa. Nyt se on kuulemma ehtinyt hukata jo maahantulokorttinsakin (eli semmonen lappu, mikä rajalla kirjoitetaan mihin tulee kaikki henkilötiedot ja passin numerot ja minkä toinen osa annetaan rajaviranomaisille maahan tullessa, ja toinen osa pitää ehdottomasti antaa maasta lähtiessä. Ja siinä välissä sitä saattaa miliisikin kysellä). Enivei, R tuli meidän kanssa pelaan korttia, ja ihan hyvin pelejä onnistuttiin englanniksikin opettaan. Ja se kehui että mulla on ihan sairaan hyvä brittiaksentti ja mä olin tyytyväinen:)

 

Sunnuntaina käytiin torilla. Tarjolla olis ollut vaikka mitä, mutta ei tullut ostettua. Paitsi ihan aitoo šašlikkia! Oli hyvää. Semmoinen kevyt aamupala (yllättääkö ketään, että nukuin niin pitkään, että tuli vähän hoppu lähtö..). Oli taas melkoisen riipaisevaa nähdä myytäviä eläimiä. Kissinpennut ja koiravauvat oli sullottu laatikoihin toistensa päälle, joku myi niitä jopa auton takakontista. Kanat ja ankatkin oli yhtenä läjänä pikkuhäkeissä. Ja joku roikale myi punatulkkuakin. Kyllä oli taas sisäinen kettutyttö viittä vaille spreijaamassa myyjien takit ja päästämässä otukset vapaaksi. Olisin voinut ostaa kaikki koiruudet, ja tässä tapauksessa kissatkin, ja tuoda mukanani Suomeen, mutta niitä ei ehkä päästettäis rajan yli. Ja ne on kaikki luultavasti pentutehtaitten tuotteita, joten uusia myyntiartikkeleita riittäisi kyllä varmaan taas ensi viikonlopun torille. Itku ja parku.

 

Mutta tahdon koiran. Opiskelija-asuntosäätiön kämppiin on kyllä kiellettyä tuoda eläimiä, mutta ehkä siitä vois neuvotella…

 

Oli muuten ensimmäiset kokeetkin viime viikolla. Syntaksin koe oli ehkä raastavin, vaikka siinä saikin olla sanakirja mukana. Ei siitä muuten olisi tullut kyllä kesää eikä mitään muutakaan vuodenaikaa. ”Yhteiskuntaopin” koe oli ehkä kummallisin ikinä: saatiin artikkeli, joka piti lukea, ja sitten jokainen vuorotellen kävi käytävällä selittämässä opettajalle mitä siinä sanottiin. Mitä ihmettä? Käännöskoe oli jo loogisempi: meille oli annettu etukäteen teksti, joka sitten luokassa käännettiin. En tiedä mitä siitäkään tuli. Sanakirja pelasti taas aika paljon. Tuloksia odotellessa.

 

Pistin muuten nimeni listaan, jossa sitovasti ilmoittaudutaan osallistumaan kiertokäynnille… krhm… Äiti, älä lue pitemmälle. Ja Mummu kans... ja oikeestaan kaikki muutkin sukulaiset… Tšernobyliin. Kun tuommonen on ihan ainutlaatuinen kerran elämässä -tapaus eikä sinne tuu ikinä muulloin lähdettyä ja se on varmaan ihan mahtava elämys ja kyllä se nyt on aika turvallista kun siellä on kaikki säteilymittarit ja turvatarkastukset ja ei siellä joka poika lähde käymään ja se on osa Euroopan tärkeää lähihistoriaa ja sitä paitsi kun kaikki muutkin! Vai mitä...?