Украïна. Kävin siellä. Ja se tapahtui näin:
Idea lähti kai alun perin eräällä käännöstunnilla V:n ilmaan heittämästä ajatuksesta, että Tšernobylissähän voitais porukalla käydä. V oli paikan päällä käynyt jo aiemmin, ja mainosti reissua tehokkaasti. Niinpä meitä sitten 7.5. kokoontui Leninin aukiolle vajaa bussilastillinen innokkaita ukrainanmatkaajia, suurin osa Tšernobyliin suuntaavia ja osa ihan vain Kiovaa ihailemaan aikovia. Alun perin lähtöajaksi oli ajateltu kello 18, mutta bussifirma oli viime tingassa ilmoittanut lähdön tapahtuvan jo klo 16. Puoli viiden aikaan bussi sitten lopulta saapui.
Ja menoksi. Matkalla viihdettä tarjosivat pirteät elokuvat, joista toisessa avaruusvirus koitti tappaa kaikki ameriikkalaiset, ja toisessa hirviö söi Manhattanin asukkaita. Jännitystä elämään tarjosivat myös liikennepoliisin ratsiat. Ensimmäinen pysäytys oli noin tunnin ajon jälkeen, toinen siitä muutaman tunnin päästä. On ihan pakko kajota myös hieman ei-niin-ruokapöytäkeskustelu-kelpoiseen aiheeseen. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että slaavilaisille heimoille käsite ”mukava vessa” on täysin vieras. Jos aihe tuntuu liian vulgaarilta, suosittelen siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Normaalisti Kiovan matkoilla pidetään kuulemma kaksi-kolme pissataukoa. Me pidettiin muutama enemmän. Tajusin liian myöhään, että olisi pitänyt ottaa kuvia ja tehdä tutkielma aiheesta ”kuinka monessa erilaisessa paikassa voi yhden bussimatkan varrella käydä pissalla”. Useimmilla huoltoasemilla vessojen ovet pistettiin lukkoon, kun nähtiin bussin saapuvan (kuulemma yleistä), joten puskapissaksihan se meni. Hienoimmat maisemat tarjosi Ukrainan maaseutu: kelpasi kykkiä kukkivien villiomenapuitten alla ja katsella yli tuulessa lainehtivien viljapeltojen. Jännittävin pissa oli Ukrainan ja Venäjän raja-alueen pusikossa, kun oltiin saatu erikoislupa käydä huussissa, jossa ei kuitenkaan pystynyt poikkeamaan ainakaan käräyttämättä nenäkarvojaan. Paluumatkalla käytiin autiotalon pihassa, kun ympärillä oli niin paljon asutusta ettei pusikkoa ollut tarjolla. Matkalla tuli testattua myös yleinen vessa, joka oli varustettu sohvalla. Mulle oli myös ihan uusi asia, että on olemassa sellainen ammattinimike kuin vessarahastaja. Kiovassa kävin ihan aidossa kyykkyvessassa (yäk).
Venäjän ja Ukrainan väliselle rajalle saavuttiin noin klo 2 yöllä. Unet(?) piti keskeyttää passintarkastusta varten. Eikä siinä vielä kaikki, vaan pian kävi käsky että kaikki tavarat kainaloon ja pihalle. Marssittiin sitten kiltisti sisälle metallinpaljastimeen ja läpivalaisuun. Tai joku ehkä marssi, mutta ainakin suurin osa tytöistä loikki ja väisteli maassa ryömiviä peukalonpään (ISON peukalon) kokoisia keltaisenruskeita koppakuoriaisenmötkäleitä. Olivat kuulemma tavallista pienempiä kun oli ollut niin kuivaa. Niitä surrasi katoksen lamppuja vasten ja tipahteli välillä maahan. Tavaroitten läpivalaisusta ja metallinpaljastimesta selvisi kaikki kunnialla. Passintarkastuksesta selvisi kunnialla kaikki, paitsi kolmanneksi viimeisenä vuorossa ollut S. Herra Tullivirkailija, tuttavien kesken Niemisen Pasi, tutkaili passia ja viisumia tarkkaan, soitteli johonkin kaverille ja käski S:n siirtyä eteenpäin – ilman passia. Siinä sitten jäätiin ällisteleen, että mitä ihmettä. V tuli selvittämään asiaa, ja lopulta bussissa kiltisti odottaville muillekin matkalaisille selvisi, että S:n viisumista puuttuu yksi numero. Kiitos yliopiston Kansainvälinen osasto. Sitä asiaahan sitten selvitettiin tovi ja toinenkin. Reilu kaksi ja puoli tuntia oli saapumisesta lopulta kulunut ennen kuin päästiin jatkamaan.
Ukrainan tullissa meille tarjottiin vaihtoehdoiksi jonkun kortin täyttäminen missä pitäisi selvittää kaikki mukana kulkevat tavarat, tai 100 ruplaa/naama. Sataset saatiin kerättyä melko nopeeseen tahtiin. Tullivirkailija kävi hakemassa passit, ja odottelun jälkeen saatiin ne takaisin maahantulokorteilla varustettuina. Paitsi E, jolta puuttui maahantulokortti. Jälleen asioitten selvittelyä. Kun kortti oli saatu, arveltiin että ehkä siitä pikkuhiljaa päästäisiin jatkamaan, mutta turha toivo: kuskien piti vielä täyttää lappu poikineen ja serkkuineen. Kello oli kutakuinkin puoli 8, kun päästiin matkaan. Lahjukset ei ilmeisesti olleet riittävät.
Mutta kyllä sinne Ukrainan puolelle päästiin, ja päivä paljasti ihastuttavan maaseudun kukkivine omenapuineen ja vanhoine taloineen. Pikkukylissä kanat ja hanhet vilisti vapaina pitkin pientareita, ja peltoja kynnettiin hevospelillä. Arvatkaa mihin mä muutan isona?
Suunnitelmissa oli alun perin olla perillä Kiovassa muistaakseni 9-10 aikaan aamulla. Yhden aikaan oltiin. Matkalla oli pitänyt jo soitella Tšernobyl-sedälle, että tullaan vähän myöhässä. Muu ryhmä oli jo mennyt, kun saavuttiin, mutta meille oli järjestetty ylimääräinen kyyditys ja ilmeisesti uudet luvat. Siitä ilosta saatiin maksaa sitten vielä 300 lisää (tosin onneksi 19 ihmisen kesken jaettuna). Hotellilla meitä odotteli kuski, joka lähti saman tien kyydittämään meitä pikkubussilla kohti Tšernobyliä – heti kun oltiin haettu sen passi toiselta puolen ruuhkaista kaupunkia. Jos joskus aiot matkustaa Kiovaan, älä tee sitä autolla. Ja koita myös välttää paikallisia taksikuskeja ja muita ammattiautoilijoita. Päästiin (jouduttiin!) V:n kanssa etupenkille, ja kun koitettiin virittää turvavyötä, kuski huiski vaan kädellään, että ”ei tarvi, ei tarvi”. Ja siinä sitten seurattiin aitiopaikalta kuinka näppärästi käy Kiovan ruuhkassa puikkelehtiminen ja autojen ohittaminen 160 km/h vauhdissa. Pari tuntia lisää vielä istuttiin autossa matkalla Tšernobyliin. Liikenne kävi sitä vähäisemmäksi mitä lähemmäs tultiin (ylläri). Matkalla saatiin vielä niskaan kunnon rankkasade.
Ja lopulta oltiin perillä. Ensimmäisellä tarkastuspisteellä loikattiin ulos autosta, ja meidän passit tarkastettiin. Sieltä ajettiin Tšernobylin kaupunkiin. Olin luullut, että jo Tšernobyl olisi aivan autio, mutta kaduilla näkyi hääräilemässä mummo jos toinenkin. Ovat ilmeisesti niitä vanhoja jääriä, jotka eivät omista kodeistaan suostu lähtemään. Kunnioitan. Ajettiin johonkin ”Tšernobylintutkimus” -keskukseen, jossa saatiin kunnon päivällinen: jotain eläintä, hapankaalia, punajuurisalaattia, borštšia, jotain toista eläintä, perunamuussia… Aluksi aattelin etten kyllä varmana uskalla syödä, mutta reilun parinkymmenen tunnin bussimatkan jälkeen maha oli sitä mieltä, että kyllä muuten syöt. Ja söin. Oli kuulemma Kiovasta tuotua ruokaa. Aterioimassa oli myös ruotsalaisia, mutta en ymmärtänyt niitten puheesta mitään, ja kun mietin, että osaisinkohan sanoo niille jotain, kaikki tuli mieleen vaan venäjäksi. Ilmeisen tehokas ollut tämä kieliharjoittelu.
Ruoan jälkeen maksettiin reissu, ja opas piti nopean esitelmän Tšernobylistä. Maksun yhteydessä myös allekirjoitettiin lappu, jossa sitouduttiin alueen sääntöihin: älä koske mihinkään vihreeseen, älä koske mihinkään muuhunkaan, älä laita mitään maahan, älä ota mitään mukaan, älä syö mitään, älä juo mitään, älä polta tupakkaa, housujen on oltava pitkät ja paitojen pitkähihaiset… Muuten henkilökunta ei kanna mitään vastuuta.
Ja sitten säteilymittari kainaloon ja menoksi. Sadekin loppui sopivasti. Huristettiin pikkubussillamme kohti ydinvoimalaa. Matkalla ohitettiin Punainen metsä, joka ei enää ollut punainen. Nimensä alue on saanut siitä, että voimalan posahduksen jälkeen ”laskeuma osui vahvimmin juuri tähän alueeseen, jolloin siellä kasvanut mäntymetsä kuoli pystyyn ja kellastui, ts. metsä muuttui punaiseksi” (Wikipedia). Paikalliset hakkasivat metsän maan tasalle ja hautasivat metrin syvyyteen. Nykyään paikalla on voimakkaasti säteilevä nuori mäntymetsä; jonkin legendan mukaan niin voimakkaasti säteilevä, että se hohtaa yöllä. Meidän mittari oli joko rikki tai sitten sade oli vaikuttanut siihen, että metsän kohdalla saatiin tavallista alhaisemmat säteilylukemat.
Ensimmäinen pysähdys oli rakenteilla olleen viidennen reaktorin kohdalla. Rakennustyöt jäivät naapurireaktorin onnettomuuden kohdalla kesken ja nostokurjet sun muut härvelit niille sijoilleen. Kauempana häämöttivät kolmas ja räjähtänyt neljäs reaktori, joita kohti matka jatkui. Ennen niitä pysähdyttiin ns. monnisillalle. Joessa uiskentelee parhaimmillaan yli kolmimetrisiä monneja, joita voimalan työntekijät käy ruokkimassa. Nyt ei ollut ruoka-aika, joten ei nähty kuin pari pienempää fisua. Sillalta ajettiin neljännen eli the reaktorin luokse. Sen päälle on siis rakennettu ”sarkofagi”, valtava möhkälerakennus, jonka on tarkoitus pitää ydinjäte pois ihmisten ilmoilta. Se rakennettiin alun perin väliaikaiseksi, parisenkymmentä vuotta kestäväksi suojaksi. Vähän se alkoi olla jo sen näköinenkin, että uutta saisi alkaa rakentaa mielellään melko pian ja melko ripeeseen tahtiin. Oltiin paikalla muutaman (okei, aika monen) valokuvan verran ja sitten äkkiä karkuun.
Reaktorilta ajettiin kohti aikoinaan voimalan työntekijöille rakennettua Pripjatin kaupunkia, nykyisin myös aavekaupunkina tunnettu. Matkalla ylitettiin Kuoleman silta, joka sai nimensä siitä, että onnettomuuden tapahduttua kaupungista tuli sillalle ihmisiä katsomaan voimalan yllä leijailevaa pilveä. Juuri silloin tuuli kaupunkiin päin, ja loppu voidaan päätellä sillan nimestä. Itse kaupunki on aidattu, ja sisään pääsee ilmeisesti vain muutaman tarkastuspisteen kautta. Aaveita ei kaupungissa näkynyt, sen sijaan näkyi samanlaisia hylättyjä ja ränsistyneitä rakennuksia kuin Venäjälläkin, täällä vain ei ollut joukossa niitä asuttuja. Ja nämä oli täysin puitten ja puskien valtaamia. Kieltämättä odotin paljon vahvempaa tunnereaktiota. Ehkä paikka olisi ollut järkyttävämpi, jos sinne olisi pätkähtänyt suoraan suomalaisen yltäkylläisyyden keskeltä. Auringonpaisteessa ja linnunlaulua kuunnellessa paikka tuntui olevan aivan eri, kuin se kammottava autio tienoo, mistä etukäteen oli lukenut.
Jalkauduttiin kaupungin keskustaan hotelli Polissian pihamaalle. Se on ollut Pripjatin suurin hotelli. Nyt siellä kasvaa puita lattian läpi. Ei tosin käyty katsomassa, vaan tyydyttiin kuvailemaan pihalla. Käveltiin polkua pitkin kaupungin puistoon, missä seistä nökötti se surullisenkuuluisa maailmanpyörä, jota ei ehditty avata yleisölle. Puistossa oli myös jokin karusellintapainen, sekä erittäin säteilevä törmäilyautorata. Ensimmäisten kuukausien aikana kaupunkia ja sen rakennuksia oli yritetty pestä, mutta lopulta oli todettu, että säteily on imeytynyt niin syvälle rakennusmateriaaleihin, ettei homma kannata. Törmäilyauto oli jätetty pesemättä, siitä korkeat säteilylukemat. Puistosta köröteltiin bussilla uimahallille, johon loikittiin nopsaan nurmikon poikki. Nyt homma onnistui ihan hyvin kun ruoho oli nilkanmittaista, mutta V:n edellisen vierailun aikaan elokuussa se oli ylettynyt melkein kainaloihin asti. Uimahalli oli entisen uimahallin näköinen; paikat rikki ja ryöstetty. Se on kuitenkin toiminut yllättävän myöhään, muistaakseni siellä on uitu vielä 1990-luvun lopulla (vai 2000 alussa?). Seinällä oli kello, joka ilmeisesti käy vielä, koska netistä löytämissäni kuvissa se on eri ajassa kuin omissani. Mitanneeko se sitten aikaa vai säteilyä? Tai sitten turistit vaan siirtää viisareita. Uima-altaan reunalta löytyi vieraskirja, johon jätettiin puumerkkimme. Osa väestä ehti käydä lähikaupassakin. Uimahallin jälkeen poikettiin ruumishuoneella. Se oli samanlainen rapistunut, ränsistynyt ja ryöstetty tönöparka kuin uimahallikin. Ruumiita ei näkynyt. Ruumishuoneen jälkeen poikettiin vielä sairaalassa; itselleni jäi vähän epäselväksi oliko se peräti mielisairaala. Ei varmaan tarvitse enää toistaa r:llä alkavien adjektiivien sarjaa.
Sairaalasta piti lähteä kiireellä, koska ensimmäiselle tarkistuspisteelle oli määrä ehtiä seitsemäksi. Eikä kauheasti huvittanut myöhästyä, koska siinä tapauksessa koko revohkan olisi saanut pidättää pariksi kolmeksi päiväksi. Aikaa oli ruhtinaalliset parikymmentä minuuttia. Päästiin taas nauttimaan vauhdin hurmasta. Ei tosin ollut pelkoa että olisi törmännyt muihin autoihin, mutta alueella pyörii hevosia ja villisikoja, joiden kylkeen voi rysäyttää. Ei kylläkään nähty yhtäkään. Tarkoituksena oli ollut käydä vielä Tšernobylissä pesulla, mutta se täytyi jättää väliin. Ajettiin kuitenkin Tšernobylin läpi, missä ehdittiin kuulla paikallisen postin kellosta, joka mittaa ajan lisäksi säteilyä, sekä voimalan sammutustöissä käytettyjen autojen, helikoptereitten yms. hautausmaasta, jonka säteilylukemat jostain syystä nousee koko ajan.
Ehdittiin tarkastuspisteelle kutakuinkin seitsemäksi. Nopsaan autosta ulos ja säteilymittaukseen. Laitteet ei näyttäneen ihan viimeisimmän tekniikan mukaisilta, mutta ilmeisesti ne kuitenkin toimi. Ainoastaan J piippasi punaista. Vasen kengänpohja saastunut! Odotettiin jo säteilysuojapukuisia miehiä saapuvaksi ruiskujen kanssa, mutta niitä ei kuulunut, joten J kopisteli ruohonkorret kengänpohjasta ja pääsi puhtain paperein pihalle. Ja sitten Kiovaan.
Lopulta parisen tuntia ehdittiin Tšernobylin alueella palloilla. Se oli säteilyä sun muuta grjaznaa ajatellen varmaan ihan hyvä aika, mutta vähän kiireellä se tuli läpi hosuttua. Ehkä sinne joskus tulee lähdettyä paremman ajan kanssa ja pienemmällä väellä. Tai luultavasti ei. Ellen sitten kahdekankymppisenä innostu extreme-matkailusta:)
------------------
Jos aihe kiinnostaa, suosittelen tutustumaan osoitteesta http://www.elenafilatova.com/ löytyvään sivustoon, tietysti sopivan kriittisesti. Jos englanti sujuu, suosittelen valitsemaan sen, koska suomenkielinen käännös on aika kökkö. Myös vanha kunnon Wikipedia tarjoaa jonkin verran informaatiota mm. hakusanoilla Tsernobyl ja Pripjat.
----------------------
Tässä ensimmäinen osa ukrainanreissusta, toinen osa on vielä tulossa, kunhan kaikenmaailman esseitten ja referaattien keskeltä ehdin kirjoittaa sen puhtaaksi. Nyt nukkumaan. Ugh.
Kommentit