Украïна. Kävin siellä. Ja se tapahtui näin:

Idea lähti kai alun perin eräällä käännöstunnilla V:n ilmaan heittämästä ajatuksesta, että Tšernobylissähän voitais porukalla käydä. V oli paikan päällä käynyt jo aiemmin, ja mainosti reissua tehokkaasti. Niinpä meitä sitten 7.5. kokoontui Leninin aukiolle vajaa bussilastillinen innokkaita ukrainanmatkaajia, suurin osa Tšernobyliin suuntaavia ja osa ihan vain Kiovaa ihailemaan aikovia. Alun perin lähtöajaksi oli ajateltu kello 18, mutta bussifirma oli viime tingassa ilmoittanut lähdön tapahtuvan jo klo 16. Puoli viiden aikaan bussi sitten lopulta saapui.

                      Ja menoksi. Matkalla viihdettä tarjosivat pirteät elokuvat, joista toisessa avaruusvirus koitti tappaa kaikki ameriikkalaiset, ja toisessa hirviö söi Manhattanin asukkaita. Jännitystä elämään tarjosivat myös liikennepoliisin ratsiat. Ensimmäinen pysäytys oli noin tunnin ajon jälkeen, toinen siitä muutaman tunnin päästä. On ihan pakko kajota myös hieman ei-niin-ruokapöytäkeskustelu-kelpoiseen aiheeseen. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että slaavilaisille heimoille käsite ”mukava vessa” on täysin vieras. Jos aihe tuntuu liian vulgaarilta, suosittelen siirtymään seuraavaan kappaleeseen. Normaalisti Kiovan matkoilla pidetään kuulemma kaksi-kolme pissataukoa. Me pidettiin muutama enemmän. Tajusin liian myöhään, että olisi pitänyt ottaa kuvia ja tehdä tutkielma aiheesta ”kuinka monessa erilaisessa paikassa voi yhden bussimatkan varrella käydä pissalla”. Useimmilla huoltoasemilla vessojen ovet pistettiin lukkoon, kun nähtiin bussin saapuvan (kuulemma yleistä), joten puskapissaksihan se meni. Hienoimmat maisemat tarjosi Ukrainan maaseutu: kelpasi kykkiä kukkivien villiomenapuitten alla ja katsella yli tuulessa lainehtivien viljapeltojen. Jännittävin pissa oli Ukrainan ja Venäjän raja-alueen pusikossa, kun oltiin saatu erikoislupa käydä huussissa, jossa ei kuitenkaan pystynyt poikkeamaan ainakaan käräyttämättä nenäkarvojaan. Paluumatkalla käytiin autiotalon pihassa, kun ympärillä oli niin paljon asutusta ettei pusikkoa ollut tarjolla. Matkalla tuli testattua myös yleinen vessa, joka oli varustettu sohvalla. Mulle oli myös ihan uusi asia, että on olemassa sellainen ammattinimike kuin vessarahastaja. Kiovassa kävin ihan aidossa kyykkyvessassa (yäk).

                      Venäjän ja Ukrainan väliselle rajalle saavuttiin noin klo 2 yöllä. Unet(?) piti keskeyttää passintarkastusta varten. Eikä siinä vielä kaikki, vaan pian kävi käsky että kaikki tavarat kainaloon ja pihalle. Marssittiin sitten kiltisti sisälle metallinpaljastimeen ja läpivalaisuun. Tai joku ehkä marssi, mutta ainakin suurin osa tytöistä loikki ja väisteli maassa ryömiviä peukalonpään (ISON peukalon) kokoisia keltaisenruskeita koppakuoriaisenmötkäleitä. Olivat kuulemma tavallista pienempiä kun oli ollut niin kuivaa. Niitä surrasi katoksen lamppuja vasten ja tipahteli välillä maahan. Tavaroitten läpivalaisusta ja metallinpaljastimesta selvisi kaikki kunnialla. Passintarkastuksesta selvisi kunnialla kaikki, paitsi kolmanneksi viimeisenä vuorossa ollut S. Herra Tullivirkailija, tuttavien kesken Niemisen Pasi, tutkaili passia ja viisumia tarkkaan, soitteli johonkin kaverille ja käski S:n siirtyä eteenpäin – ilman passia. Siinä sitten jäätiin ällisteleen, että mitä ihmettä. V tuli selvittämään asiaa, ja lopulta bussissa kiltisti odottaville muillekin matkalaisille selvisi, että S:n viisumista puuttuu yksi numero. Kiitos yliopiston Kansainvälinen osasto. Sitä asiaahan sitten selvitettiin tovi ja toinenkin. Reilu kaksi ja puoli tuntia oli saapumisesta lopulta kulunut ennen kuin päästiin jatkamaan.

Ukrainan tullissa meille tarjottiin vaihtoehdoiksi jonkun kortin täyttäminen missä pitäisi selvittää kaikki mukana kulkevat tavarat, tai 100 ruplaa/naama. Sataset saatiin kerättyä melko nopeeseen tahtiin. Tullivirkailija kävi hakemassa passit, ja odottelun jälkeen saatiin ne takaisin maahantulokorteilla varustettuina. Paitsi E, jolta puuttui maahantulokortti. Jälleen asioitten selvittelyä. Kun kortti oli saatu, arveltiin että ehkä siitä pikkuhiljaa päästäisiin jatkamaan, mutta turha toivo: kuskien piti vielä täyttää lappu poikineen ja serkkuineen. Kello oli kutakuinkin puoli 8, kun päästiin matkaan. Lahjukset ei ilmeisesti olleet riittävät.

                      Mutta kyllä sinne Ukrainan puolelle päästiin, ja päivä paljasti ihastuttavan maaseudun kukkivine omenapuineen ja vanhoine taloineen. Pikkukylissä kanat ja hanhet vilisti vapaina pitkin pientareita, ja peltoja kynnettiin hevospelillä. Arvatkaa mihin mä muutan isona?

Suunnitelmissa oli alun perin olla perillä Kiovassa muistaakseni 9-10 aikaan aamulla. Yhden aikaan oltiin. Matkalla oli pitänyt jo soitella Tšernobyl-sedälle, että tullaan vähän myöhässä. Muu ryhmä oli jo mennyt, kun saavuttiin, mutta meille oli järjestetty ylimääräinen kyyditys ja ilmeisesti uudet luvat. Siitä ilosta saatiin maksaa sitten vielä 300 lisää (tosin onneksi 19 ihmisen kesken jaettuna). Hotellilla meitä odotteli kuski, joka lähti saman tien kyydittämään meitä pikkubussilla kohti Tšernobyliä – heti kun oltiin haettu sen passi toiselta puolen ruuhkaista kaupunkia. Jos joskus aiot matkustaa Kiovaan, älä tee sitä autolla. Ja koita myös välttää paikallisia taksikuskeja ja muita ammattiautoilijoita. Päästiin (jouduttiin!) V:n kanssa etupenkille, ja kun koitettiin virittää turvavyötä, kuski huiski vaan kädellään, että ”ei tarvi, ei tarvi”. Ja siinä sitten seurattiin aitiopaikalta kuinka näppärästi käy Kiovan ruuhkassa puikkelehtiminen ja autojen ohittaminen 160 km/h vauhdissa. Pari tuntia lisää vielä istuttiin autossa matkalla Tšernobyliin. Liikenne kävi sitä vähäisemmäksi mitä lähemmäs tultiin (ylläri). Matkalla saatiin vielä niskaan kunnon rankkasade.

                      Ja lopulta oltiin perillä. Ensimmäisellä tarkastuspisteellä loikattiin ulos autosta, ja meidän passit tarkastettiin. Sieltä ajettiin Tšernobylin kaupunkiin. Olin luullut, että jo Tšernobyl olisi aivan autio, mutta kaduilla näkyi hääräilemässä mummo jos toinenkin. Ovat ilmeisesti niitä vanhoja jääriä, jotka eivät omista kodeistaan suostu lähtemään. Kunnioitan. Ajettiin johonkin ”Tšernobylintutkimus” -keskukseen, jossa saatiin kunnon päivällinen: jotain eläintä, hapankaalia, punajuurisalaattia, borštšia, jotain toista eläintä, perunamuussia… Aluksi aattelin etten kyllä varmana uskalla syödä, mutta reilun parinkymmenen tunnin bussimatkan jälkeen maha oli sitä mieltä, että kyllä muuten syöt. Ja söin. Oli kuulemma Kiovasta tuotua ruokaa. Aterioimassa oli myös ruotsalaisia, mutta en ymmärtänyt niitten puheesta mitään, ja kun mietin, että osaisinkohan sanoo niille jotain, kaikki tuli mieleen vaan venäjäksi. Ilmeisen tehokas ollut tämä kieliharjoittelu.

Ruoan jälkeen maksettiin reissu, ja opas piti nopean esitelmän Tšernobylistä. Maksun yhteydessä myös allekirjoitettiin lappu, jossa sitouduttiin alueen sääntöihin: älä koske mihinkään vihreeseen, älä koske mihinkään muuhunkaan, älä laita mitään maahan, älä ota mitään mukaan, älä syö mitään, älä juo mitään, älä polta tupakkaa, housujen on oltava pitkät ja paitojen pitkähihaiset… Muuten henkilökunta ei kanna mitään vastuuta.

                      Ja sitten säteilymittari kainaloon ja menoksi. Sadekin loppui sopivasti. Huristettiin pikkubussillamme kohti ydinvoimalaa. Matkalla ohitettiin Punainen metsä, joka ei enää ollut punainen. Nimensä alue on saanut siitä, että voimalan posahduksen jälkeen ”laskeuma osui vahvimmin juuri tähän alueeseen, jolloin siellä kasvanut mäntymetsä kuoli pystyyn ja kellastui, ts. metsä muuttui punaiseksi” (Wikipedia). Paikalliset hakkasivat metsän maan tasalle ja hautasivat metrin syvyyteen. Nykyään paikalla on voimakkaasti säteilevä nuori mäntymetsä; jonkin legendan mukaan niin voimakkaasti säteilevä, että se hohtaa yöllä. Meidän mittari oli joko rikki tai sitten sade oli vaikuttanut siihen, että metsän kohdalla saatiin tavallista alhaisemmat säteilylukemat.

Ensimmäinen pysähdys oli rakenteilla olleen viidennen reaktorin kohdalla. Rakennustyöt jäivät naapurireaktorin onnettomuuden kohdalla kesken ja nostokurjet sun muut härvelit niille sijoilleen. Kauempana häämöttivät kolmas ja räjähtänyt neljäs reaktori, joita kohti matka jatkui. Ennen niitä pysähdyttiin ns. monnisillalle. Joessa uiskentelee parhaimmillaan yli kolmimetrisiä monneja, joita voimalan työntekijät käy ruokkimassa. Nyt ei ollut ruoka-aika, joten ei nähty kuin pari pienempää fisua. Sillalta ajettiin neljännen eli the reaktorin luokse. Sen päälle on siis rakennettu ”sarkofagi”, valtava möhkälerakennus, jonka on tarkoitus pitää ydinjäte pois ihmisten ilmoilta. Se rakennettiin alun perin väliaikaiseksi, parisenkymmentä vuotta kestäväksi suojaksi. Vähän se alkoi olla jo sen näköinenkin, että uutta saisi alkaa rakentaa mielellään melko pian ja melko ripeeseen tahtiin. Oltiin paikalla muutaman (okei, aika monen) valokuvan verran ja sitten äkkiä karkuun.

                      Reaktorilta ajettiin kohti aikoinaan voimalan työntekijöille rakennettua Pripjatin kaupunkia, nykyisin myös aavekaupunkina tunnettu. Matkalla ylitettiin Kuoleman silta, joka sai nimensä siitä, että onnettomuuden tapahduttua kaupungista tuli sillalle ihmisiä katsomaan voimalan yllä leijailevaa pilveä. Juuri silloin tuuli kaupunkiin päin, ja loppu voidaan päätellä sillan nimestä. Itse kaupunki on aidattu, ja sisään pääsee ilmeisesti vain muutaman tarkastuspisteen kautta. Aaveita ei kaupungissa näkynyt, sen sijaan näkyi samanlaisia hylättyjä ja ränsistyneitä rakennuksia kuin Venäjälläkin, täällä vain ei ollut joukossa niitä asuttuja. Ja nämä oli täysin puitten ja puskien valtaamia. Kieltämättä odotin paljon vahvempaa tunnereaktiota. Ehkä paikka olisi ollut järkyttävämpi, jos sinne olisi pätkähtänyt suoraan suomalaisen yltäkylläisyyden keskeltä. Auringonpaisteessa ja linnunlaulua kuunnellessa paikka tuntui olevan aivan eri, kuin se kammottava autio tienoo, mistä etukäteen oli lukenut.

 Jalkauduttiin kaupungin keskustaan hotelli Polissian pihamaalle. Se on ollut Pripjatin suurin hotelli. Nyt siellä kasvaa puita lattian läpi. Ei tosin käyty katsomassa, vaan tyydyttiin kuvailemaan pihalla. Käveltiin polkua pitkin kaupungin puistoon, missä seistä nökötti se surullisenkuuluisa maailmanpyörä, jota ei ehditty avata yleisölle. Puistossa oli myös jokin karusellintapainen, sekä erittäin säteilevä törmäilyautorata. Ensimmäisten kuukausien aikana kaupunkia ja sen rakennuksia oli yritetty pestä, mutta lopulta oli todettu, että säteily on imeytynyt niin syvälle rakennusmateriaaleihin, ettei homma kannata. Törmäilyauto oli jätetty pesemättä, siitä korkeat säteilylukemat. Puistosta köröteltiin bussilla uimahallille, johon loikittiin nopsaan nurmikon poikki. Nyt homma onnistui ihan hyvin kun ruoho oli nilkanmittaista, mutta V:n edellisen vierailun aikaan elokuussa se oli ylettynyt melkein kainaloihin asti. Uimahalli oli entisen uimahallin näköinen; paikat rikki ja ryöstetty. Se on kuitenkin toiminut yllättävän myöhään, muistaakseni siellä on uitu vielä 1990-luvun lopulla (vai 2000 alussa?). Seinällä oli kello, joka ilmeisesti käy vielä, koska netistä löytämissäni kuvissa se on eri ajassa kuin omissani. Mitanneeko se sitten aikaa vai säteilyä? Tai sitten turistit vaan siirtää viisareita. Uima-altaan reunalta löytyi vieraskirja, johon jätettiin puumerkkimme. Osa väestä ehti käydä lähikaupassakin. Uimahallin jälkeen poikettiin ruumishuoneella. Se oli samanlainen rapistunut, ränsistynyt ja ryöstetty tönöparka kuin uimahallikin. Ruumiita ei näkynyt. Ruumishuoneen jälkeen poikettiin vielä sairaalassa; itselleni jäi vähän epäselväksi oliko se peräti mielisairaala. Ei varmaan tarvitse enää toistaa r:llä alkavien adjektiivien sarjaa.

                      Sairaalasta piti lähteä kiireellä, koska ensimmäiselle tarkistuspisteelle oli määrä ehtiä seitsemäksi. Eikä kauheasti huvittanut myöhästyä, koska siinä tapauksessa koko revohkan olisi saanut pidättää pariksi kolmeksi päiväksi. Aikaa oli ruhtinaalliset parikymmentä minuuttia. Päästiin taas nauttimaan vauhdin hurmasta. Ei tosin ollut pelkoa että olisi törmännyt muihin autoihin, mutta alueella pyörii hevosia ja villisikoja, joiden kylkeen voi rysäyttää. Ei kylläkään nähty yhtäkään. Tarkoituksena oli ollut käydä vielä Tšernobylissä pesulla, mutta se täytyi jättää väliin. Ajettiin kuitenkin Tšernobylin läpi, missä ehdittiin kuulla paikallisen postin kellosta, joka mittaa ajan lisäksi säteilyä, sekä voimalan sammutustöissä käytettyjen autojen, helikoptereitten yms. hautausmaasta, jonka säteilylukemat jostain syystä nousee koko ajan.

                      Ehdittiin tarkastuspisteelle kutakuinkin seitsemäksi. Nopsaan autosta ulos ja säteilymittaukseen. Laitteet ei näyttäneen ihan viimeisimmän tekniikan mukaisilta, mutta ilmeisesti ne kuitenkin toimi. Ainoastaan J piippasi punaista. Vasen kengänpohja saastunut! Odotettiin jo säteilysuojapukuisia miehiä saapuvaksi ruiskujen kanssa, mutta niitä ei kuulunut, joten J kopisteli ruohonkorret kengänpohjasta ja pääsi puhtain paperein pihalle. Ja sitten Kiovaan.

                      Lopulta parisen tuntia ehdittiin Tšernobylin alueella palloilla. Se oli säteilyä sun muuta grjaznaa ajatellen varmaan ihan hyvä aika, mutta vähän kiireellä se tuli läpi hosuttua. Ehkä sinne joskus tulee lähdettyä paremman ajan kanssa ja pienemmällä väellä. Tai luultavasti ei. Ellen sitten kahdekankymppisenä innostu extreme-matkailusta:)

------------------

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen tutustumaan osoitteesta http://www.elenafilatova.com/ löytyvään sivustoon, tietysti sopivan kriittisesti. Jos englanti sujuu, suosittelen valitsemaan sen, koska suomenkielinen käännös on aika kökkö. Myös vanha kunnon Wikipedia tarjoaa jonkin verran informaatiota mm. hakusanoilla Tsernobyl ja Pripjat.

----------------------

Tässä ensimmäinen osa ukrainanreissusta, toinen osa on vielä tulossa, kunhan kaikenmaailman esseitten ja referaattien keskeltä ehdin kirjoittaa sen puhtaaksi. Nyt nukkumaan. Ugh.

Viime viikolla oli taas yliopiston järjestämä tutustumisilta, tällä kertaa ensisijaisesti filologeille suunnattu. Meillekin sanottiin, että sinne saa tehdä jotain ohjelmaa. Tai toiselle ryhmälle sanottiin että pitää tehdä. Koska ohjelman pakollisuudesta oli hieman epäselvyyttä, eikä ketään oikeastaan edes huvittanut koko ilta, päätettiin kollektiivisesti jättää ohjelma keksimättä. Britit oli kehittäneet osin englanniksi puhutun Robin Hood -näytelmän, jota olivat kuulemma koko viikon harjoitelleet. Kun tuli suomalaisten ryhmän ohjelmanumeron vuoro, syntyi saliin hetkeksi hämmentynyt hiljaisuus. Filologeilta löytyi takataskusta kuitenkin hetken sählingin jälkeen Suomi – tietovisa.

Varsinaisesta ohjelmasta piti kuitenkin huolta kaksi kansanmusiikkiryhmää. Ensimmäinen näistä oli Venäjä, Tver suomenseuran (kyllä, noin se on käyntikorttiin kirjoitettu) lauluyhtye Sateenkaari. Kolme naista lauloi kansallispuvuissa suomalaisia kansanlauluja venäläisellä aksentilla. Oli komeeta kuunneltavaa, vaikkei aina selvää saanutkaan. Seuran kotisivut löytyy osoitteesta www.tverinkeri.ru  . Venäjäksi ne nyt ovat, mutta on siellä etusivulla yksi suomenkielinen pätkä:)

Toisen ryhmän nimeä en muista, mutta siihen kuului useampia kansallispukuisia henkilöitä, jotka soitti, lauloi ja tanssi venäläisiä kansanlauluja ja -tansseja. Yleisö pääsi taas mukaan.

Vappuna täällä oli komeita marsseja ja aukioilla pidettiin puheita… kuulemma. Minä nimittäin nukuin makeasti liian myöhään venyneen tanssipeli-illan jälkeen. Mutta meidän poijjaat oli siellä edustamassa tiskiräteistä ja leivinpaperista tehdyn suomenlipun kanssa. Meinasivat saada turpiinsa. Taisivat sitä vähän kerjätäkin:P

Päivemmällä käytiin sitten kävelemässä kaupungilla. Puistossa oli vapputorin tapainen, tosin kohtalaisen pienimuotoinen. Laskiainen tuntuu olevan täällä päin isompi juhla. Ei ollut edes kunnon vappupalloja myynnissä. Muutenkaan kaduilla ei näyttänyt mitenkään erityisen vappuiselta. Katukuva tuntuu muuten jotenkin välimerelliseltä, kun on niin lämmin ja ihmiset on ulkona myöhään.

Lauantaina 2.5. herätyskello alkoi rääkyä klo 6.00. Unisina vääntäydyttiin ylös ja laittauduttiin valmiiksi pihalle klo 6.45. Tramvailla (ratikalla) rautatieasemalle, ja rautatieasemalla elektritskaan (suomennetaan kai sähköjunaksi, joka on hieman huvittava ilmaisu, koska kaikki muutkin venäjän junat kulkee sähköllä. Elektritska muistuttaa lähinnä suomalaista maitojunaa, paikallisjunaksikin kutsuttua). Penkit oli kylmiä ja niillä oli epämukava torkkua, mutta selvittiin kuitenkin perille asti.

Jaa mihin? Tietysti aurinkoiseen Moskovaan, tuohon mielenkiintoiseen metropoliin ja kiihkeästi sykkivään kansainväliseen mahtikeskukseen, joka tarjoaa kulttuurielämyksiä lukemattomissa museoissaan, kirkoissaan ja teattereissaan (lähes suora lainaus satunnaisen matkatoimiston nettisivuilta, toim. huom.). Metropoli- ja kiihkeästi sykkivä -osuudet vain jäi kokematta, koska koko kaupungin väestö vaikutti olevan viettämässä vappuviikonloppuaan jossain muualla.

Ensimmäinen harvoista hulinapaikoista oli Punainen tori, jossa nyt pyörii turisteja varmaan 24/7. Pyörimme sulavasti muitten mukana. Ensimmäinen huomion kohde oli kotka, joka istui puomilla köysi nilkassa. Se oli valtava. Ja sen sai olkapäälleen istumaan, tietysti maksua vastaan. Kuvankin moisesta elämyksestä olisi saanut mukaansa. Kotkan hoitajalla roikkui myös kintussaan pikkuinen apina, jolla oli vaatteet päällä ja hihna kaulassa. Toisella hoitajalla oli toinen apina. Jotenkin surullista, eläimet ei näyttäneet erityisemmin nauttivan olostaan. Kumma juttu. Muutakin valokuvattavaa löytyi ihan vierestä: Stalin, Lenin, Brežnev ja pari kaveria (onko noloo, jos venäjänopiskelija ei tunnista suuria neuvostojohtajia ulkonäöltä? Ei kai…). Mepä tytöt päätettiin, että näitten ukkojen kanssa pitää päästä poseeraamaan. Kysyttiin hintaa: sata ruplaa. No eipä ole paljon, kaupat tuli. Setä otti pari kuvaa mun ja N:n kameroilla ja sitten vielä omallaan. Komeet kuvat tuli. Mutta sitten tuli maksun aika. Ai siis että sata ruplaa per pää? Ja pitäisi vielä maksaa 200 ruplaa valokuvaajan tulostamasta kuvasta? No ei me sitä kuvaa kyllä sitten enää oteta. Pahaksi onneksi tuhannen ruplan seteli oli pienin mitä mun lompakosta löytyi, ja olin sen jo erehtynyt valokuvaajasedälle ojentamaan. Kun oltiin kieltäytymässä kuvasta, setä lupasi sen puoleen hintaan. Kieltäydyttiin edelleen, mutta niin vain sain vaihtorahaa 700 ruplaa ja valokuvan. Oltiinko taas vähän hyväuskoisia turisteja? No, mutta nyt on kuva musta Brežnevin kainalossa (olihan se se kulmakarvatyyppi?) Närkästys vaati lievitykseksi kierroksen GUMissa. Se oli kyllä harvinaisen näyttävä tapaus kauppakeskukseksi. Kyllä jää ideapurkki kauas taakse. Käytiin kahvilassa salaatilla ja ihailtiin samalla GUMin maisemia. Vessakin oli siisti (vaikka siellä olikin vessapaperit koppien ulkopuolella). Setä Leniniä ei päästy taaskaan morjestamaan, koska mausoleumin eteen rakennettiin jättikokoista Voitonpäiväkylttiä. Kaupungin saattaminen Voitonpäivä-kuosiin oli muutenkin ihan hyvällä mallilla jo näin viikkoa etukäteen.

GUMilta lähdettiin tallustelemaan kohti Tretjakovin galleriaa. Matkalla saatiin seuraa kahdesta lutuisesta kulkukoirasta, jotka jostain syystä tykästyi meihin ja seurasi Tretjakoville asti. Jäätiin myös hetkeksi seuraamaan Kremlin rantakatua pitkin käytävää juoksukilpailua. Kanavan varrella oli useampi hääseurue. Ylitettiin kanava siltaa pitkin, jolla oli jotain ihme mötkäleitä. Mötkäleet oli metallisia puita, jotka oli täynnänsä lukkoja, joissa oli pariskuntien nimiä. Söpöö! Tosin sillan kaiteessa oli kyltti, jossa morsiamia varoitettiin, ettei lukot takaa avio-onnea:)

Tretjakovin galleria näytti ulospäin jotenkin pieneltä ja vaatimattomalta. Lippujen ostossa ei ollut oikein onnea. S oli unohtanut venäläisen opiskelijakorttinsa, joten joutui ostamaan ulkomaalaislipun (muistaakseni 200 ruplaa), ja koska kassantäti huomasi meidät samaan seurueeseen kuuluviksi, ei venäläinen opiskelijakortti enää auttanut, vaan seuraavatkin joutui ostamaan ulkomaalaislipun. Me viimeiset onneksi älyttiin vaihtaa kassaa. Jos aikoo saada venäläisen opiskelija-alennuksen, on erittäin tärkeää pitää suunsa kiinni. Edellisten Tretjakovilla poikenneitten opiskelijatovereitten oli pitänyt selittää tarkkaan missä yliopistossa opiskelevat ja montako vuotta (Tverin yliopisto, neljä vuotta…). Olin siis vaan ihan hiljaa ja tyrkkäsin opiskelijakortin kassantätille. 70 ruplaa ja pääsylippu. Ei ongelmia. Galleria on ISO ja siellä on tauluja PALJON. Alkupuolella oli kovasti muotokuvia keisarinnoista ja muista ylhäisistä, ne vähän turruttivat, mutta kun niitten ohi pääsi, alkoi mielenkiintoinen osuus. Aika monta venäläistä taulua ja taiteilijaa mäkin näköjään tunnistan. Tauluja löytyy gallerian kotisivulta www.tretyakovgallery.ru/ ja sieltä yläreunan punapohjaisesta valikosta toinen kohta. Jos siellä käy, niin aikaa kannattaa varata useampi tunti. Myös eväät olis kivat, ja peitto ja tyyny torkkuja varten. Just kun luuli, että kaikki on nähty, ilmestyykin jostain uusi kerros ja lisää teoksia. Tai uusi huone, joka johtaa toiseen huoneeseen, joka johtaa kolmanteen huoneeseen. Huh huh. Puolitoista tuntia siellä meni, ja näkemättäkin jäi vielä (näytti että yksi huone siellä jäi väliin, mutta luultavasti sekin johti vielä kymmeneen muuhun).

Gallerian jälkeen löydettiin meidän koirakaverit puistosta päiväunilla (vai päiväunilta? Kauheeta kun ei enää muka osaa suomee!!). Jätettiin ne sinne köllötteleen aurinkoon. Käveltiin Arbatille (toinen hulinapaikka) päin pikkukatuja pitkin. Oli kun olis Tampereella tallustellut sunnuntaiaamuna, talot vaan vähän tiiviimmässä ja korkeempia. Arbatilla käytiin italialaisessa pizzeriassa, jossa syötiin kalliit pienet pizzat. Hyvää se oli, mutta vähän jäi nälkä. Mahat puolillaan käytiin parissa turistikrääsäkaupassa, ja sen jälkeen toverit haki täydennystä McDonald’sista. Itse pysyin lujana ja tyydyin seuraamaan vierestä. Mäkkärin jälkeen mentiin istumaan Hard Rock Cafeen, johon oli aamulla sovittu treffit L:n ja I:n kanssa. Siellä ei palvelua vissiin venäjäksi saakaan. Istuttiin terassilla ja kuunneltiin ja katseltiin, kuinka krishnalaiset ”ilahdutti” meitä hulabaloo -kulkueellaan. Mutta söin mielettömän hyvää limesorbettia. Ja olisin ostanut paidankin, mutta mustat perus-Hard Rock Cafe – paidat oli ilmeisesti loppuneet enkä valkoista huolinut. Ens kerralla sitten.

Ja sitten kotio päin. Tällä kertaa mentiin ihan kunnon junalla, tosin elektritska oli sikäli parempi, että siinä penkki oli lähempänä seinää, joten päätä oli mukavampi nojata. Öh, miten niin vaikea asiakas? Ja illalla oltiin sitten ihan poikki. Tosin ei niin poikki, ettei pari korttipeliä olis luonnistunut:)

Tää viikko on sitten ollut ahkeraakin ahkerampaa opiskelua. Ainakin teoriassa. Ei oikein kiinnostais, eikä jaksaiskaan. Kun ei osaa, eikä olis virtaa ottaa selvää. Plää. Isoin odottava projekti on ”referat” Anna Politkovskajasta. Aihe on toki mielenkiintoinen, mutta venäläisten käsitys referaatista on melko hämärä. Sen verran oon oppinut, että se voi tarkoittaa ainakin neljää erilaista tekstiä. Yksi on ihan semmoinen referaatti kun suomen referaatti (luulisin); toinen on semmonen, mikä on täkäläisissä kirjoissa ensimmäisillä lehdillä, vähän niinkun tiivistelmä kirjasta; kolmas on ilmeisesti jonkinlainen useamman tekstin vertailu; ja neljäs on sitten se meidän vaihtoehto, ohjeistuksena: teema ja sivuteemat, pääajatukset, kirjoittajan esimerkit, kirjoittajan suhtautuminen ongelmaan, oma suhtautuminen ongelmaan, oma suhtautuminen kirjoittajan suhtautumiseen… Mitä ihmettä? Sovellapas tuota sitten yksittäisen henkilön elämäkertaan. Venäjäksi.

Haasteita on referaatin lisäksi tarjonneet myös huonetoveri J:n ovi, joka ei halua aueta; vedenkeitin, joka ei halua toimia, sekä pakastelokeron luukku, joka pitää näköjään säännöllisin väliajoin nakuttaa veitsellä auki, ja sen jälkeen pitää nakuttaa vielä vähän lisää että se menisi kiinni. Meinasin nauraa myös vessanpöntön nupille, joka jäi käteen. Sen sai sentään ruuvattua takaisin. Kaupan vesien etiketitkin kannattaa näköjään lukea tarkkaan, meillä on nyt nimittäin 5 litraa meriveden makuista vettä. Vaikka käyhän se makaronin keittämiseen.

No niin, tässä kellon lähetessä yhtätoista onkin hyvä jatkaa käännöksen tekemistä. Huomenna tunnit alkaa onneksi vasta yhdentoista aikaan. Huomenna on kyllä tiedossa jotain käännöstuntiakin jännittävämpää (eeeei voi olla…), nimittäin lähtö kohti Ukrainaa. Suunnitelmana on lähteä neljältä bussilla kohti Kiovaa ja olla perillä joskus aamulla. Kiovassa on tarkoitus heittää tavarat ja ylimääräiset matkalaiset hotelliin, ja suunnata sitten kohti Tšernobyliä. Käytiin tänään kirpparilla ostamassa jotain vaatteita, mitä voidaan siellä pitää ja heittää sitten menemään. Apteekista haettiin hengityssuojat. Saapa nähdä uskaltaako sinne lopulta kuitenkaan mennä. Säteilyturvakeskuksen sivuilla tosin sanottiin, ettei tilapäisen oleskelun aikana ehdi saada epäterveellisen isoja säteilymääriä, mutta mutta… voi olla, että jänistää. Paikan päällä ollaan ehkä pari tuntia (ollaankohan niinkään kauaa?) ja sitten lähdetään takaisin. Loppu viikonloppu ihmetelläänkin sitten Kiovaa. Sunnuntai-iltana lähdetään takaisin päin, ja maanantaina ollaan onnellisia Voitonpäivästä (joka on siis lauantaina 9.5., eli maanantai on luonnollisesti vapaapäivä). Jep.

Lomaa edeltävästä viikosta vielä sen verran, että käytiin leffassa katsomassa Taras Bulba, joka on siis erään venäläisen kuuluisan kirjailijan (en muista kenen, oliskohan Gogol…) novellin pohjalta tehty suurieleisen isänmaallinen elokuva, joka kertoo kasakkapäällikkö Taras Bulbasta (olipa pitkä lause, oon selvästi kirjoittanut liikaa esseitä venäjäksi). Leffa on tehty oikein isolla rahalla valtion avustamana, ja jälki oli komeeta. Kyllä painii ihan samassa sarjassa jonkun Gladiaattorin ja muitten tämmöisten suurten historiallisten sotamättöleffojen kanssa. Ainoa, mikä vie uskottavuutta länsimarkkinoilla on kieli, mutta väittävät, että ensisijaisesti tämä Venäjän levitykseen onkin tehty. Oli väkivallan puolesta K18-tavaraa, mielestäni, mutta itse tarinasta tykkäsin. Ja kielestäkin sai selvää kun siihen oli puolisen tuntia totutellut:P

Matka Suomeen meni suhteellisen hyvin. Ehdittiin hyvin lastata parikymmentä ihmistä laukkuineen junaan, vaikka oltiinkin pelätty ettei kolme minuuttia riitä. Mutta jäihän meille aikaa vielä puolitoista minuuttia. (Tolstoin kolmen minuutin pysähdys asemalla on muuten ruhtinaallisen pitkä aika, useimmissa muissa junissa näkyi pysähdysaika olevan 1 tai 2 minuuttia) Vaihdettiin Lahdessa Riihimäelle kulkevaan junaan, ja siellä ilmestyi ensimmäinen häiritsevä tekijä: iäkkäämpi herrasmies, joka liittyi seuraan ja kuultuaan että ollaan venäjältä tulossa alkoi pitää palopuhetta siitä kuinka ”huono maa Venäjä on, semmoinen rosvovaltio, ei ne tiedä edes muodista mitään, eikä mistään muustakaan, en oo Venäjällä neljäänkymmeneen vuoteen käynyt, enkä menekään kun kumminkin vievät Siperiaan…” (Huh, olipa taas lausehirviö) Piste iin päälle oli, kun se alkoi soittaa nauhurista jotain kuunnelmaa Suomen ja Venäjän välisistä sodista. Mitä ihmettä??! Kulkeeko se kaikki päivät maailmalla joku nauhuri mukanaan? Ei se sitten onneksi koko matkaa viihtynyt meidän seurassa. Mutta pian sen jälkeen, kun em. setä oli vaihtanut vaunua, kyytiin nousi hieman alkoholia nauttinut herrasmies, joka ensi töikseen tervehti konduktööriä sanoen: ”Mitä kuuluu? V**ä k****n!” Miekkonen liittyi vaunun perällä istuvien tovereittensa seuraan, joiden kanssa keskustelu jatkui melko kovaäänisesti. Jossain vaiheessa kuului toverien kehotus: ”Masa, nyt housut takaisin jalkaan!” Että tervetuloa Suomeen!!

Mutta loma oli mitä mainioin. Koti on hyvä paikka. Seuraavana lauantaina lähdin sitten Helsingin kautta Tveriin. Maitojunassa sain Hämeenlinnasta Hyvinkäälle nauttia viereisellä penkillä istuvan herrasmiehen konsertista, joka käsitti laajan valikoiman lauluja taistolaislauluista virsien kautta ruotsalaisiin iskelmiin. Muuten meni matka hyvin. Tverissä oli aamulla lunta. Matkattiin asemalta asuntolalle ratikalla. Meidän olisi ilmeisesti pitänyt maksaa myös meidän laukuista (meitä lukuun ottamatta tyhjässä vaunussa), mutta oltiin vaan että häh, ei ymmärretä, niin konnaritäti häipyi vähin äänin. Ei oo tullut kysyttyä opettajilta, että olisko meidän ihan oikeestikin pitänyt maksaa.

Ensimmäinen lomanjälkeinen viikko oli ihan perusviikko, ei mitään ihmeellistä: opiskelua, kaupungilla guljailua, kiinni jäätyneen pakastelokeron avaamista väkivalloin, tarjoilijan ihmettelyä että ollaanko Englannista vai Saksasta, huumekauppaa keittiön ikkunan alla… Mitäh?? Juu, siinä meidän ikkunan alla jotkut sällit vaihtelivat jotain nyssyköitä ja jäätiin katsomaan, että mitä ihmettä. Pari ukkoo istui autoon avaamaan paketteja ja jotain jauhetta siellä näkyi olevan. Sitä ne sitten imeskeli nenäänsä jollain pillillä. Keskellä katua, keskellä päivää, keskellä ohikulkijoita. Otin valokuviakin, tuli vähän paparazzi-tasoisia, kun oli kaksi lasia välissä heijastamassa, mutta en viitsinyt ikkunaakaan avata, kun olisivat pian huomanneet, ja nyt mulla olis Tverin mafia perässäni. Auton rekkaristakin on tosin kuva, voisi miliisiltä käydä kysymässä saisiko siitä jonkun ilmiantopalkkion:) Luultavasti saisi kyllä vaan sen huumeliigan peräänsä, että taitaa kuvat pysyä ihan vaan kotialbumissa.

Torstaina käytiin Daniililla ja Alizalla, siellä oli myös Jegor, Anja, Sveta ja Ljoša. Niiden kanssa istuttiin iltaa ja käytiin läpi edellisen sunnuntain saarnan aihetta. Päätettiin myös lauantaina mennä Alizan isovanhempien datšalle lähikylään. Ja sinnehän lauantaina lähdettiin. Ostettiin E:n kanssa iso kasa kasviksia, joku toi šašlikit, joku teet ja limsat, joku oli leiponut. Datša oli noin parinkymmenen kilometrin päässä Tveristä, pikkukylässä, jonka nimeä en muista, mutta jonka paikalliset tuntee kuulemma siitä, että siellä on mielisairaala. Se oli oikein idyllisen näköinen paikka, vähän niinkun suomalaista maaseutua. Paitsi että mökit oli ihan kylki kyljessä. Siellä grillailtiin ja syötiin ja kuljeksittiin metsässä. Käytiin myös katsastamassa kuuluisa mielisairaala. Se oli sen näköinen pytinki mikä mielisairaalasta varmaan ensimmäisenä tulee mieleen. Kyllä Pitkäniemi on oikein mukava ja leppoisa paikka näihin kaltereihin ja aitoihin verrattuna. Jegorilla oli kitara mukana kävelylenkillä ja se soitteli jokaiselle vastaantulijalle. Mielisairaalan kohdalla potilaat tuli ikkunaan katselemaan ja taputtamaan. Sieltä ne kurkki nuoret miehet kaltereitten takaa. Jotenkin hurjaa ja kurjaa. Mutta muuten oli oikein kiva päivä.

Torstaina kävi vielä niin, että kun Daniililta ja Alizalta tultiin, niin asuntolaan oli saapunut V:lle vieraita Suomesta. Ja sieltä joukosta löytyi yksi vanha tuttu Lempäälän seurakuntanuori, jota en ollut piiiiitkään aikaan nähnyt! Oli ihana yllätys nähdä E täällä, ehkä epätodennäköisimpiä ihmisiä nähdä täällä. Mutta mukavata oli, ja ilta venyi pitkäksi jutellessa.

Perjantaina käytiin ekskursiolla… mikähän paikka se nyt sitten oli, ilmeisesti keisarin joku loma-asunto, nykyään museo. Tai Katariinasta ne siinä puhui. Tuossa Volgan rannalla se kuitenkin on, semmoinen pikku palatsi. Siellä oli tauluja ja keisarinnan huonekaluja. Oli ihan komeeta. Koitin ottaa kuviakin, mutta vahti-täti tuli sanomaan, että siitä pitäisi maksaa, joten pihinä opiskelijana sulloin kameran takaisin laukkuun. Lähtiessä nähtiin aulassa hääpari, jota kovasti kuvailtiin. Häitä täällä vietetään muutenkin näköjään paljon tähän aikaan, aika paljon näkyy ilmapalloilla ja hörhelöillä koristeltuja autoletkoja, jotka huudattaa torviaan.

Tällä viikolla on ollut kesä. Lämmintä oli parina päivän reilusti yli +20, yhtenä päivänä jopa +26 (jotkut mittarit tosin väitti + 38 ja +36). Osa paikallisista kulki silti takit päällä.  Meitä ei paljon opiskelu huvittanut. Istuttiin Volgan rannalla ja kuljeksittiin kaupungilla. Käytiin jopa puistossa maailmanpyörässä, mikä oli aikas extremeä. Venäläinen maailmanpyörä… Mutta hengissä selvittiin, vaikka se pahaa ääntä pitikin (oikeastaan se paha ääni taisi kyllä kuulua viereisestä laitteesta…) Sisällä asuntolassa lämpöä oli vähän liikaakin, patterit on nimittäin vieläkin päällä. Eikä niitä sammutettua kuulemma täältä käsin saakaan, vaan jostain kaupungilta.

Opiskeluun tarvisi nyt varmaan alkaa keskittyä ihan oikeesti: esseetä ja esitelmää pukkaa sen verran tiiviiseen tahtiin. Koekysymyksiäkin ollaan jo saatu, ja vähän hirvittää. Esimerkkinä ”menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus Tšehovin näytelmässä Kirsikkapuisto” + perustiedot kirjailijasta. Mitä ihmettä?! Ja kun olisi vaan yksi tällainen, mutta kysymyksiä on 12 (vai oliko? No paljon kuitenkin) ja niistä arvotaan sitten jokaiselle yksi, johon pitää vastata suullisesti. Itku. Mutta eihän näistä hyvää numeroa tarvi saada, riittää että pääsee läpi ja tulee hengissä kotiin. Vai mitä?

Torstaina eräänä pärähti kesken tunnin keskusradiosta täysillä soimaan paikallisradion popitusta. Hetken ällistelyn jälkeen tajuttiin että se oli paloharjoitus, ja lähdettiin lampsimaan ulko-ovelle. ”Terroristi” saatiin onneksi kiinni ennen kuin ehdittiin ulos asti, koska kaikilla (mm. mulla) ei ollut kenkiä. Tuntien jälkeen jännäs lisää, kun kadulla alkoi ulista sireeni, joka Suomessa olisi tarkoittanut yleistä hätätilaa. Mutta koska kadulla kulkevat paikalliset ei hötkyilleet mihinkään suuntaan, niin arveltiin ettei meidänkään tarvitse. Erilaisiin ulvomisiin ei täällä tule kyllä muutenkaan enää kiinnitettyä huomioo, koska kadulla vinkuu vähän väliä jonkun auton varashälytin. Mitä hienompi auto, sitä pitempi ja monipuolisempi ulvonta. Ehkä sen takia mulla meni kokonaan ohi se, kun muutama viikko sitten naapurin puutalo paloi. Tajusin asian vasta illalla, kun kävelyltä tullessa nähtiin kadulla palomiehiä pakkailemassa autoansa. Palanut talo on siitä asti tönöttänyt niillä sijoillaan, eikä sille mitään kai aiotakaan tehdä. Muuallakin on näkynyt palaneita taloja, jotka ilmeisesti saa lahota ihan kaikessa rauhassa.

Virkavallan kanssa ollaan oltu aikas vähän tekemisissä. Itse en ole ollut tullin jälkeen ollenkaan. Tuorein tapaus oli, kun eräältä vastasaapuneelta filologilta varastettiin tietokone venäläisten asuntolasta. V kävi poliisiasemalla mukana tulkkaamassa, ja kesken kaiken kuulustelija oli kysynyt, että onko se tulkki. Myöntävästä vastauksesta seurasi paperisota. Tietokoneelle olisi muutenkin pitänyt venäläisten mukaan olla ”dokumentti” eli ikään kuin passi, jossa lukee sen tiedot ja omistajat yms. Sille koneelle saa mitä luultavimmin heittää hellät hyvästit.

Edellinen tapaus oli, kun pari toveriani oli käynyt kahvilassa, josta sitten oli turvamies juossut perään ja väittänyt, että nämä ei olleet maksaneet tilaustaan, tai ainakin olivat maksaneet liian vähän. Tilanteesta selvittiin hengissä ja jäätelön jälkeen (mielen)terveinä.

Ei tule kesää Tveriin. Pari päivää saattaa olla hyvinkin keväistä ja aurinkoista, saadaan kävellä kuivilla kaduilla kesätakissa. Ja sitten iskee joku lumimyrsky, ja koko tienoo on samanlaista sohjoo kun aikaisemminkin. Talojen katoilla käy silloin tällöin talkkareita pudottelemassa lunta, mutta aika paljon tippuilee myös omia aikojaan, eli seinänvierillä ei täällä kannata kävellä. Keskiviikkona J:n ja A:n väliin läsähti kauppamatkalla semmoinen läjä lunta ja jäätä, että sen alla olisi ollut varmaan taju pois. J:n jalalle taas tipahti katolta päivänä eräänä joku puukalikka. Arveltiin, että joko joku heitti sen, tai sitten talo oli muuten vain lahoamaisillaan.

Täällä lahoo ja hajoo asiat muutenkin käsiin. Ensimmäisinä päivinä meitä käytiin oikein erikseen varoittamassa, että pistorasiasta täytyy pitää kiinni kun töpselin vetää pois, ettei se tule perässä. Ja ihan aiheellisesti varoittivat. Yhdestä kämpästä pistorasia jo tipahti mukaan. Samasta kämpästä josta taannoin räjähti keittiön lamppu. Ja josta tippui laattoja keittiön seinästä, kun V näpäytti paperilapulla ovenpieleen. Ja jonka viemäriputki irtosi aiheuttaen tulvan. Huonetoveri J:n vaatekaappi kaatui sen päälle päivänä eräänä, kun J avasi sen ovet. Onneksi ei ollut kovin painava. Naapurihuoneen ovi on ollut vaikeasti avattavissa koko ajan kun täällä on oltu, mutta se on temppuillut koko ajan pahemmin. Ensin sitä ei saanut auki muuta kuin sisäpuolelta, ja nyt ei enää sieltäkään. Tänään sille kävi joku remonttimies lopulta tekemässä jotain. Pieni, mutta sarjaan sopiva yksityiskohta on myös, ettei meidän keittiön radioo saa päälle, koska sen ainokainen nappula jää käteen kun sitä koittaa vääntää. Sähköt katkaiseva hellanlevy ja vuotava keittiön viemäri onkin tullut jo mainittua. Tässä yhteydessä voinee mainita myös, että meitä käskettiin viemään roskapussit ulos heti, kun ne täyttyvät, ettei asuntolaan tule rottia ja torakoita. Sellaisia ei olekaan näkynyt. Vielä.

Perjantaina tehtiin ekskursio pedakogi… pedagoki… pegadodi… pedagogiikan laitokselle. Ajettiin ratikalla ensin toiselle puolen Volgaa, ja sitten hypättiin sieltä ulos jonkun pikkutien risteyksessä, ja sinne pihatien kokoiselle rapakollehan me lähdettiin käveleen. Sitten käveltiin. Ja käveltiin. Ja käveltiin. Talot alkoi harveta ja kävelytie muistutti enemmän Näsijärvee kun kävelytietä. Mutta löytyi se tiedekunta lopulta keskeltä peltoo. Siellä meitä kierrätettiin ympäri neuvostotyylistä rakennusta ja esiteltiin paikkoja. Käsityö-/ askarteluluokka oli mielenkiintoisin. Yläkerran seinänvierukset oli täynnä urheiluhistoriaa, ja nähtiin me pari oikeeta urheilijaakin jumppasalissa (kaksi komeeta miespuolista telinevoimistelijaa!). Lopuksi meille tarjottiin teetä, ja paikalliset opiskelijat tuli tutustuun meihin (mikä on edelleen melko ahdistavaa: istutaas nyt tässä ja tutustutaan. En mä nyt noin vaan osaa kenenkään kaveriksi yhtäkkiä ruveta, varsinkaan kun oon ihan kielipuoli. Mutta kyllä siinä oli ihan mukavia tyttöjä, ja kyllä se juttu alkoi hetken päästä luistaa, vaikka vaivautuneita hiljaisia hetkiä aina välillä olikin. Vaihdettiin sähköpostiosoitteita, saa nähdä tuleeko otettua yhteyttä mihinkään suuntaan).

Viikonloppu meni aika pitkälti valuessa. Tuli Gogol-esitelmää sentään tehtyä, mutta siinä se aktiivinen osuus sitten aika pitkälti olikin. Paitsi lauantaina käytiin E:n kanssa seurakunnan nuortenillassa. Katsottiin siellä Horton – elokuva, joka kertoi norsusta, joka näkee pikku-ukkoja. Kuulostaako hyvältä? Se oli siis tietokonepiirretty, mutta kyllä siitä sanomaakin sai irti, kun vähän alkoi tulkita. Venäjänkielisistä elokuvista ymmärtää jo tällä kielitaidolla aika hyvin, niissä on kuitenkin aina se kuva mukana tukemassa tulkintaa. Leffan jälkeen olikin sitten se hankalampi osuus, kun nuorisotyöntekijä esitti kysymyksiä, joita piti miettiä ryhmissä. Muissa porukoissa kyllä mietittiin tehokkaasti, mutta meidän jengin aika meni tehokkaasti siinä, että meille koitettiin selittää mitä kysymykset tarkoittaa. Enkä mä sit osannut ajatella venäjäksi kovin syvällisesti, joten kuuntelin vaan mitä muut oli aiheesta mieltä. Paikallinen mukava nuoripari (Miša ja Daša) heitti meidät kotiin.

Maanantaina satoi. En käynyt ulkona koko päivänä. Iltaan mennessä oli vähän homeinen olo.

Tiistaina käytiin S:n kanssa paikallisen käsityögurun koulussa. Se on siis täti, joka tekee mm. kirkkotekstiilejä, ja sillä on koulu, jossa se opettaa käsitöitä. Nadežda nimeltään. S tunsi sen jonkun tutun kautta. Niillä oli siellä työn alla kultalangalla kirjottuja serafeja johonkin isompaan työhön. Oli aikas hianoja. Ja Nadežda oli ylitsevuotavan ystävällinen. Saatiin kokeilla liiman levittämistä serafien taakse, ja sitten se pyöritteli mulle kultalangasta nyörin muistoksi. Söpöö. Ostin myös kirjan, jossa oli kirjontamalleja ja – ohjeita.

Yhdellä sen ukrainalaisella opetettavalla oli synttärit, joten meille tarjottiin vierailun lopuksi teetä ja konjakkia. Tarjoilun alussa noustiin ylös ja opettajatäti siunasi juomiset ja syömiset ja teki ristinmerkkiä. En ollut oikein varma olisko munkin pitänyt, mutta oletin, ettei tarvi kun en ole ortodoksi. Sitten juotiin konjakkia syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tai mä maistoin pari pisaraa ja toivoin ettei etikettiin kuulu juoda kaikkee. Oli aikas poltteleva makuelämys.

Pöytäkeskustelu rönsyili ukrainan- ja venäjänkielen eroista Suomen alkoholipolitiikkaan, ja maljoja juotiin milloin kenenkin kunniaksi. Mä ehtinyt ajatella venäjäksi tarpeeksi nopeasti sanoakseni mitään, mutta lopulta Nadežda ehdotti yhtäkkiä maljaa mulle ja kehotti muakin sanomaan jotain. Köh, siis mitä? Menin ihan lukkoon enkä osannut sanoa mitään, mutta sitten joku tädeistä kysyi, että opiskelenko vai mitä teen, ja sain suustani pari sanaa. Nadežda oli tyytyväinen. Tarjoilun lopuksi tehtiin taas ristinmerkkiä. Lähtiessä Nadja melkein vaati että pitää tulla uudestaan käymään. Ehkäpä. Myös venäläinen tervehtimiskulttuuri pääsi taas yllättämään: Nadja näytti tulevan halaamaan, mutta sitten se alkoikin muiskia poskipusuja, ja mä koitin hädissäni muistella, että montako niitä pitäisi olla. Kolme. Sitten toinenkin täti tuli, mutta se olisikin pelkästään halannut, kun taas mä olin jo muiskimassa, joten tuloksena oli puolitoista poskipusua ja vähän hämmentyneitä ilmeitä.

Keskiviikko. Aprillipäivä. Tunti alkoi sillä, että opettaja käski kaikkien mennä nopeesti alakertaan, babuškalla oli kuulemma jotain asiaa. No siellä sitten kykittiin hetken aikaa odotellen, että koska opettaja tulee huutamaan aprillia. Tulihan se. Samalla se jakoi kaikille venäläisiä taideteoksia esittävien korttien palaset, ja luokassa piti etsiä tyypit, joilla on loput palat. Kuvasta kirjoitettiin sitten ryhmätyönä essee. Toisella tunnilla käytiin kiertelemässä torilla. Viikolla ne on aika pikkuisia, en löytänyt mitään ostettavaa, enkä edes kysynyt minkään tuotteen hintaa, vaikka se tehtävänantona olikin. Mitäs sitä kyselemään, jos ei aio ostaa.

Torstaina käytiin E:n, V:n ja T:n kanssa yhden paikallisen uskovan pariskunnan kotona. Ne oli siis kirkolta tuttuja, ja oli ollut puhetta, että alettaisiin pitää kotikokouksia. Alisa ja Daniil asui ihan kävelymatkan päässä tois puol jokkee, eli Volgan takana. Perheessä asuva I käveli meidän kanssa samaa matkaa, ja selvisi, että Alisa ja Daniil asuu sen naapurirapussa. Sisäänkin päästiin, vaikkei meinattu osata ovipuhelinta käyttää. Täällä jokainen asunnonostaja alkaa ensi töikseen remontoida asuntoaan, ja vaihtaa kaiken irtoavan mieleisekseen. Niinpä jokaisen asunnon ovi oli erilainen. Se oli aika villin näköistä. Löydettiin oikea asuntokin, ja tultiin kodikkaaseen pikku yksiöön. Istuttiin, juteltiin ja napsittiin tarjoiltavia. Oli tosi mukavaa. Ensi viikolla uudestaan.

Perjantaina ostin housut. Hienot löytyi, ja vielä semmoset kapeapunttiset mitä mulla ei oo ikinä ollu. Koitan ilmeisesti sulautua alkuperäisväestöön tai jotain. Illalla väellä oli puolivälibileet. Nyt on aamujuna siis kääntynyt jo kotiin päin (hah, osasin käyttää tommosta hianoo varusmiestermiä!). Olin taas kerran, yllätys yllätys, pelaamassa korttia. Meille tuli tänne tässä joku päivä Englannista semmonen tumma komee nuorimies. Sen oli siis pitänyt tulla jo aikaisemmin, samaan aikaan kun muutkin britit, mutta sen passi oli ollut hukassa. Nyt se on kuulemma ehtinyt hukata jo maahantulokorttinsakin (eli semmonen lappu, mikä rajalla kirjoitetaan mihin tulee kaikki henkilötiedot ja passin numerot ja minkä toinen osa annetaan rajaviranomaisille maahan tullessa, ja toinen osa pitää ehdottomasti antaa maasta lähtiessä. Ja siinä välissä sitä saattaa miliisikin kysellä). Enivei, R tuli meidän kanssa pelaan korttia, ja ihan hyvin pelejä onnistuttiin englanniksikin opettaan. Ja se kehui että mulla on ihan sairaan hyvä brittiaksentti ja mä olin tyytyväinen:)

Sunnuntaina käytiin torilla. Tarjolla olis ollut vaikka mitä, mutta ei tullut ostettua. Paitsi ihan aitoo šašlikkia! Oli hyvää. Semmoinen kevyt aamupala (yllättääkö ketään, että nukuin niin pitkään, että tuli vähän hoppu lähtö..). Oli taas melkoisen riipaisevaa nähdä myytäviä eläimiä. Kissinpennut ja koiravauvat oli sullottu laatikoihin toistensa päälle, joku myi niitä jopa auton takakontista. Kanat ja ankatkin oli yhtenä läjänä pikkuhäkeissä. Ja joku roikale myi punatulkkuakin. Kyllä oli taas sisäinen kettutyttö viittä vaille spreijaamassa myyjien takit ja päästämässä otukset vapaaksi. Olisin voinut ostaa kaikki koiruudet, ja tässä tapauksessa kissatkin, ja tuoda mukanani Suomeen, mutta niitä ei ehkä päästettäis rajan yli. Ja ne on kaikki luultavasti pentutehtaitten tuotteita, joten uusia myyntiartikkeleita riittäisi kyllä varmaan taas ensi viikonlopun torille. Itku ja parku.

Mutta tahdon koiran. Opiskelija-asuntosäätiön kämppiin on kyllä kiellettyä tuoda eläimiä, mutta ehkä siitä vois neuvotella…

Oli muuten ensimmäiset kokeetkin viime viikolla. Syntaksin koe oli ehkä raastavin, vaikka siinä saikin olla sanakirja mukana. Ei siitä muuten olisi tullut kyllä kesää eikä mitään muutakaan vuodenaikaa. ”Yhteiskuntaopin” koe oli ehkä kummallisin ikinä: saatiin artikkeli, joka piti lukea, ja sitten jokainen vuorotellen kävi käytävällä selittämässä opettajalle mitä siinä sanottiin. Mitä ihmettä? Käännöskoe oli jo loogisempi: meille oli annettu etukäteen teksti, joka sitten luokassa käännettiin. En tiedä mitä siitäkään tuli. Sanakirja pelasti taas aika paljon. Tuloksia odotellessa.

Pistin muuten nimeni listaan, jossa sitovasti ilmoittaudutaan osallistumaan kiertokäynnille… krhm… Äiti, älä lue pitemmälle. Ja Mummu kans... ja oikeestaan kaikki muutkin sukulaiset… Tšernobyliin. Kun tuommonen on ihan ainutlaatuinen kerran elämässä -tapaus eikä sinne tuu ikinä muulloin lähdettyä ja se on varmaan ihan mahtava elämys ja kyllä se nyt on aika turvallista kun siellä on kaikki säteilymittarit ja turvatarkastukset ja ei siellä joka poika lähde käymään ja se on osa Euroopan tärkeää lähihistoriaa ja sitä paitsi kun kaikki muutkin! Vai mitä...?

Yleisön pyynnöstä the mission impossible. Tarkoitus olisi siis vetää yhtenäinen viiva niin, että se lävistää jokaisen sivun (piti merkitä kohdat punaisella, mutta näköjään unohdin tuon yhden sivun tuosta oikealta keskeltä). Jos saatte sen ratkaistua tuosta vaan, niin ootte joko älyttömän fiksuja tai älyttömän onnekkaita. Ja mä haluan sitten valokuvan todisteeksi!