Oikeasti nyt on 20. helmikuuta, perjantai-ilta. Istutaan netti-kahvilassa juomassa teetä ja dataamassa koko viikon edestä. Asuntolan langattoman netin pitäisi alkaa toimia ensi viikolla, siihen asti virtuaalikommunikointi on satunnaista. Mutta mitä siis tapahtui, ennen kuin tänne asti päädyttiin? No, näin kertoo tietokoneelta löytynyt asiakirja:

Äiti tuli änkemään matkalaukun kiinni ja heittämään asemalle. Oli pieni operaatio sinänsä saada laukut junaan asti, toveri J:llä oli jopa kaksi matkalaukkua. Ensimmäisiin portaisiin löytyi herrasmies auttamaan.

Kello 16.02 lähti juna kohti Tikkurilaa, jossa noustiin uuteen junaan toveri M:n seurassa. Lahdesta loikkasivat kyytiin vielä toverit I, N ja L. Matkalla Mummun synttärivieraat vielä jakoi viime hetken vihjeitä puhelimitse.

Kouvolassa istuttiin tunti ja odotettiin. Ei siellä oikein mihinkään osannut ryhtyä. Ja kahdeksan maissa saapui Tolstoi. Jonka ovi oli noin metrin korkeudella maasta, ja johon oli noin kolme minuuttia aikaa nostella noin 10 matkalaukkua, kolme rinkkaa, muutama muu kassi ja 9 translatorista toimijaa. Hyvin ehdittiin.

  Tolstoi ulkoa ja sisältä.

Tolstoi oli aikas komea tapaus junaksi, hieman ehkä ahdas. Varattuna oli kaksi neljän hengen makuuvaunua ja yksi petipaikka. Toveri J oli urhoollisesti lupautunut majoittumaan yksin samassa hytissä vieraitten kanssa. Sillä oli huonetovereina venäläinen pariskunta ja niittinaamainen nuori mies. Omissa kopeissa tosin käytiin lähinnä passintarkastusten ja nukkumisen aikana, muuten oltiin enimmäkseen ahtauduttuina kaikki samaan hyttiin. Ravintolavaunussakin poikettiin, oli komein ravintolavaunu missä oon käyny (myös ensimmäinen).

Nukuttua tuli ruhtinaalliset noin neljä tuntia. Noin 5.20 (paikallista aikaa) alkoi vinkua ensimmäinen herätyskello, ja alettiin pakkailemaan itseämme ulos hytistä, mihin upposi hyvinkin 45 minuuttia, niin tehokkaasti oltiin tungettu norsun kokoisia ja painoisia laukkujamme kaikkiin mahdollisiin koloihin.

Seisottiin hyvissä ajoin siistissä jonossa käytävällä valmiina toimintaan, ja noin 6.25 heitettiin ulos kaikki 10 matkalaukkua, 9 opiskelijaa ja risat. Perhemajoittujat napattiin heti, kun laiturille pääsivät, ja muut lähdettiin pirteän täti-ihmisen mukaan. Paljon portaita, jippii! Pikkubusseja olisi kuulemma pitänyt tulla parikin kappaletta meitä noutamaan, mutta niitä ei näkynyt, joten meidät pakattiin kaksittain henkilöautoihin ja ajettiin (lue: kaahattiin loskaisella tiellä jalankulkijoita ja raitiovaunuja väistellen) parin kilometrin päähän yliopistolle. Perillä meidät jätettiin pikkuiseen eteiseen tiskin takana hymyilevän babuškan kanssa odottamaan vielä viimeistä toveria. Hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen toveri L sanoi varovaisesti huoneensa numeron ja babuška alkoi jakaa avaimia. Meidät asemalta hakenut täti ilmestyi viimeisen toverin kanssa ja alkoi touhuta meitä yläkertaan. Sain avaimen huoneeseen numero 23 toiseen kerrokseen, jonne toveri A oli majoittunut jo edellisenä päivänä. Samassa kämpässä asuu myös Joensuulainen J, jolla tosin on oma huone. Möngin ensi töikseni nukkumaan.

Parin tunnin päästä herätessä alkoi todellisuuskin valjeta: ollaan Venäjällä ja sen on näköistäkin. Kaikki on vähän sinne ja tänne rempallaan ja likaista ja kulunutta. Lakanat sentään oli pirteät, mikä oli päivän ensimmäinen onnellinen asia. Seuraava oli se, kun pääsi illalla nukkumaan.

Onnelliset lakanat.

 

Lista ensimmäisistä pikkuärsytyksistä:

- huonetoverin sänky nitisee aina kun se kääntää kylkeä

- vessanpönttö on yhdessä kopissa, lavuaari toisessa

- tapetit on rumat

- astiankuivausteline on likainen. Kuten myös lattiat, kaapit, seinät, ikkunanvälit…

- vesi haisee metallille ja on ruosteista

- huone on pimeä, osittain sen takia, että katon kahdeksasta lampusta yksi toimii

Miksi, oi miksi Venäjä??!!

 Kattolamppu.

Kello kymmeneksi hilauduttiin kolmanteen kerrokseen luokkaan, missä opettajat toivotti meidät tervetulleiksi ja keräsivät passit. Meidän kanssa opiskelee joukko Joensuulaisia translatorisia toimijoita, jotka oli saapuneet jo edellisenä päivänä.

Sitten tehtiin tasokoe, jossa oli noin miljoona kielioppiaiheista monivalintatehtävää ja vähintään kymmenen virkkeen essee aiheesta ”Miksi opiskelen venäjää”. Siinä taisi olla myös jonkinlainen tekstinymmärtämistehtävä, mutta en muista siitä juuri mitään, koska nukahdin sitä lukiessa ja herättyäni arvoin vastaukset.

Kokeen jälkeen lähdettiin mini-kaupunkikierrokselle; selvisi ainakin missä on kauppa, pikaruokapaikka ja valokuvaamo. Käytiin porukalla ottamassa passikuvat jatkoviisumihakemuksia varten. Se oli tarkkaa puuhaa, valokuvaaja asetteli pään millilleen oikeaan asentoon. Useimpia se käski hymyilemään.

Kuvien valmistumista odotellessa käytiin Чикен Хаусissa. Translitteroituna kutakuinkin Chicken house. Paikka oli McDonald’s – tyylinen, tosin mielenkiintoinen eroavuus oli se, että ateria maksettiin kassalle, jonka jälkeen siirryttiin jonoon odottamaan ateriaa. Valmista ateriaa kutsuttiin hakemaan ostosten loppusummalla. Чикенбургер ja севен-ап eli kanapurilainen ja limppari maksoi 83 ruplaa. Ensimmäinen hampurilainen noin kymmeneen vuoteen, ja oli ihan hyvää kun kaavin majoneesit ja suolakurkut äkkiä pois makuansa levittämästä. Kanakin oli vähän ei-niin-täysin-kypsän näköistä, mutta ihan hyvää se oli. Mahassa alkoi vähän kouristella syömisen jälkeen, mutta ateria oli hintansa arvoinen. Okei, mulla oli niin nälkä ja väsy, että koko puljun lattia tuntui hytkyvän ja tärisevän kuin junassa. Olipahan ensiapua.

Kaupungilta tultiin kansainvälisen osaston toimistoon saamaan passit takaisin, maksamaan käsittelymaksuja ja täyttämään joitain kohtia jatkoviisumihakemuksista. Rehtori oli yllättynyt, kun joku mainitsi, että pari opiskelijaa oli saanut viisumit ilmaiseksi, ja otti nimet ylös. Mielenkiintoista, että nimenomaan siitä yllättyi, Aleksanteri-instituutin kirjeissä kun sanottiin, että viisumien pitäisi olla kaikille ilmaiset…

                     Käytiin vielä kaupassa ja ostamassa venäläiset puhelinliittymät (omani tosin väittää, että puheaikaa on jäljellä 0 ruplaa)… Olisin ostanut banaaneja, mutta en ymmärtänyt, miten paikallinen hedelmävaaka toimii, joten tuijotin sitä vähän aikaa ja vein banaanit takaisin. Myöhemmin toverit valaisivat, että siellä on kaupantäti, joka punnitsee hedelmät, kun ne vie sille. Ehkä ensi kerralla sitten.

                     Nukkumaan menin viiden aikaan. Seitsemän maissa heräsin syömään, pesemään hampaat ja vaihtamaan yövaatteet. Kudoinkin vähän, kyllä mun jäneksestä joskus valmista tulee! (Taitaa muuten olla tulossa samanlainen, kuin Joensuun toverillani, toim. huom.)

Ja sitten nukuin taas.