No niin, loma takana, reilu kuukausi Venäjää edessä. Tällä kerralla saapuminen ei ollut yhtä järkyttävä kokemus, kun tiesi jo, että miten homma toimii ja mitä on vastassa. Melkein tuntui kun olisi kotiin tullut kun saavuttiin asemalle (se olotila meni kyllä ohi, kun aloin tehdä esitelmää maanantain luennolle). Saavuttiin siis E:n ja T:n kanssa sunnuntaiaamuna, päivää aikaisemmin kuin suurin osa muista, koska ajatus suoraan matkalta parin tunnin nokosten kautta esitelmää pitämään ei innostanut. Asuntola oli pelottavan autio, suurin osa kääntäjistä kun oli vielä Suomessa ja filologit lomailemassa kuka missäkin päin maailmaa.

 

Lomaa edeltävästä viikosta vielä sen verran, että käytiin leffassa katsomassa Taras Bulba, joka on siis erään venäläisen kuuluisan kirjailijan (en muista kenen, oliskohan Gogol…) novellin pohjalta tehty suurieleisen isänmaallinen elokuva, joka kertoo kasakkapäällikkö Taras Bulbasta (olipa pitkä lause, oon selvästi kirjoittanut liikaa esseitä venäjäksi). Leffa on tehty oikein isolla rahalla valtion avustamana, ja jälki oli komeeta. Kyllä painii ihan samassa sarjassa jonkun Gladiaattorin ja muitten tämmöisten suurten historiallisten sotamättöleffojen kanssa. Ainoa, mikä vie uskottavuutta länsimarkkinoilla on kieli, mutta väittävät, että ensisijaisesti tämä Venäjän levitykseen onkin tehty. Oli väkivallan puolesta K18-tavaraa, mielestäni, mutta itse tarinasta tykkäsin. Ja kielestäkin sai selvää kun siihen oli puolisen tuntia totutellut:P

 

Matka Suomeen meni suhteellisen hyvin. Ehdittiin hyvin lastata parikymmentä ihmistä laukkuineen junaan, vaikka oltiinkin pelätty ettei kolme minuuttia riitä. Mutta jäihän meille aikaa vielä puolitoista minuuttia. (Tolstoin kolmen minuutin pysähdys asemalla on muuten ruhtinaallisen pitkä aika, useimmissa muissa junissa näkyi pysähdysaika olevan 1 tai 2 minuuttia) Vaihdettiin Lahdessa Riihimäelle kulkevaan junaan, ja siellä ilmestyi ensimmäinen häiritsevä tekijä: iäkkäämpi herrasmies, joka liittyi seuraan ja kuultuaan että ollaan venäjältä tulossa alkoi pitää palopuhetta siitä kuinka ”huono maa Venäjä on, semmoinen rosvovaltio, ei ne tiedä edes muodista mitään, eikä mistään muustakaan, en oo Venäjällä neljäänkymmeneen vuoteen käynyt, enkä menekään kun kumminkin vievät Siperiaan…” (Huh, olipa taas lausehirviö) Piste iin päälle oli, kun se alkoi soittaa nauhurista jotain kuunnelmaa Suomen ja Venäjän välisistä sodista. Mitä ihmettä??! Kulkeeko se kaikki päivät maailmalla joku nauhuri mukanaan? Ei se sitten onneksi koko matkaa viihtynyt meidän seurassa. Mutta pian sen jälkeen, kun em. setä oli vaihtanut vaunua, kyytiin nousi hieman alkoholia nauttinut herrasmies, joka ensi töikseen tervehti konduktööriä sanoen: ”Mitä kuuluu? V**ä k****n!” Miekkonen liittyi vaunun perällä istuvien tovereittensa seuraan, joiden kanssa keskustelu jatkui melko kovaäänisesti. Jossain vaiheessa kuului toverien kehotus: ”Masa, nyt housut takaisin jalkaan!” Että tervetuloa Suomeen!!

 

Mutta loma oli mitä mainioin. Koti on hyvä paikka. Seuraavana lauantaina lähdin sitten Helsingin kautta Tveriin. Maitojunassa sain Hämeenlinnasta Hyvinkäälle nauttia viereisellä penkillä istuvan herrasmiehen konsertista, joka käsitti laajan valikoiman lauluja taistolaislauluista virsien kautta ruotsalaisiin iskelmiin. Muuten meni matka hyvin. Tverissä oli aamulla lunta. Matkattiin asemalta asuntolalle ratikalla. Meidän olisi ilmeisesti pitänyt maksaa myös meidän laukuista (meitä lukuun ottamatta tyhjässä vaunussa), mutta oltiin vaan että häh, ei ymmärretä, niin konnaritäti häipyi vähin äänin. Ei oo tullut kysyttyä opettajilta, että olisko meidän ihan oikeestikin pitänyt maksaa.

 

Ensimmäinen lomanjälkeinen viikko oli ihan perusviikko, ei mitään ihmeellistä: opiskelua, kaupungilla guljailua, kiinni jäätyneen pakastelokeron avaamista väkivalloin, tarjoilijan ihmettelyä että ollaanko Englannista vai Saksasta, huumekauppaa keittiön ikkunan alla… Mitäh?? Juu, siinä meidän ikkunan alla jotkut sällit vaihtelivat jotain nyssyköitä ja jäätiin katsomaan, että mitä ihmettä. Pari ukkoo istui autoon avaamaan paketteja ja jotain jauhetta siellä näkyi olevan. Sitä ne sitten imeskeli nenäänsä jollain pillillä. Keskellä katua, keskellä päivää, keskellä ohikulkijoita. Otin valokuviakin, tuli vähän paparazzi-tasoisia, kun oli kaksi lasia välissä heijastamassa, mutta en viitsinyt ikkunaakaan avata, kun olisivat pian huomanneet, ja nyt mulla olis Tverin mafia perässäni. Auton rekkaristakin on tosin kuva, voisi miliisiltä käydä kysymässä saisiko siitä jonkun ilmiantopalkkion:) Luultavasti saisi kyllä vaan sen huumeliigan peräänsä, että taitaa kuvat pysyä ihan vaan kotialbumissa.

 

Torstaina käytiin Daniililla ja Alizalla, siellä oli myös Jegor, Anja, Sveta ja Ljoša. Niiden kanssa istuttiin iltaa ja käytiin läpi edellisen sunnuntain saarnan aihetta. Päätettiin myös lauantaina mennä Alizan isovanhempien datšalle lähikylään. Ja sinnehän lauantaina lähdettiin. Ostettiin E:n kanssa iso kasa kasviksia, joku toi šašlikit, joku teet ja limsat, joku oli leiponut. Datša oli noin parinkymmenen kilometrin päässä Tveristä, pikkukylässä, jonka nimeä en muista, mutta jonka paikalliset tuntee kuulemma siitä, että siellä on mielisairaala. Se oli oikein idyllisen näköinen paikka, vähän niinkun suomalaista maaseutua. Paitsi että mökit oli ihan kylki kyljessä. Siellä grillailtiin ja syötiin ja kuljeksittiin metsässä. Käytiin myös katsastamassa kuuluisa mielisairaala. Se oli sen näköinen pytinki mikä mielisairaalasta varmaan ensimmäisenä tulee mieleen. Kyllä Pitkäniemi on oikein mukava ja leppoisa paikka näihin kaltereihin ja aitoihin verrattuna. Jegorilla oli kitara mukana kävelylenkillä ja se soitteli jokaiselle vastaantulijalle. Mielisairaalan kohdalla potilaat tuli ikkunaan katselemaan ja taputtamaan. Sieltä ne kurkki nuoret miehet kaltereitten takaa. Jotenkin hurjaa ja kurjaa. Mutta muuten oli oikein kiva päivä.

 

Torstaina kävi vielä niin, että kun Daniililta ja Alizalta tultiin, niin asuntolaan oli saapunut V:lle vieraita Suomesta. Ja sieltä joukosta löytyi yksi vanha tuttu Lempäälän seurakuntanuori, jota en ollut piiiiitkään aikaan nähnyt! Oli ihana yllätys nähdä E täällä, ehkä epätodennäköisimpiä ihmisiä nähdä täällä. Mutta mukavata oli, ja ilta venyi pitkäksi jutellessa.

Perjantaina käytiin ekskursiolla… mikähän paikka se nyt sitten oli, ilmeisesti keisarin joku loma-asunto, nykyään museo. Tai Katariinasta ne siinä puhui. Tuossa Volgan rannalla se kuitenkin on, semmoinen pikku palatsi. Siellä oli tauluja ja keisarinnan huonekaluja. Oli ihan komeeta. Koitin ottaa kuviakin, mutta vahti-täti tuli sanomaan, että siitä pitäisi maksaa, joten pihinä opiskelijana sulloin kameran takaisin laukkuun. Lähtiessä nähtiin aulassa hääpari, jota kovasti kuvailtiin. Häitä täällä vietetään muutenkin näköjään paljon tähän aikaan, aika paljon näkyy ilmapalloilla ja hörhelöillä koristeltuja autoletkoja, jotka huudattaa torviaan.

 

Tällä viikolla on ollut kesä. Lämmintä oli parina päivän reilusti yli +20, yhtenä päivänä jopa +26 (jotkut mittarit tosin väitti + 38 ja +36). Osa paikallisista kulki silti takit päällä.  Meitä ei paljon opiskelu huvittanut. Istuttiin Volgan rannalla ja kuljeksittiin kaupungilla. Käytiin jopa puistossa maailmanpyörässä, mikä oli aikas extremeä. Venäläinen maailmanpyörä… Mutta hengissä selvittiin, vaikka se pahaa ääntä pitikin (oikeastaan se paha ääni taisi kyllä kuulua viereisestä laitteesta…) Sisällä asuntolassa lämpöä oli vähän liikaakin, patterit on nimittäin vieläkin päällä. Eikä niitä sammutettua kuulemma täältä käsin saakaan, vaan jostain kaupungilta.

 

Opiskeluun tarvisi nyt varmaan alkaa keskittyä ihan oikeesti: esseetä ja esitelmää pukkaa sen verran tiiviiseen tahtiin. Koekysymyksiäkin ollaan jo saatu, ja vähän hirvittää. Esimerkkinä ”menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus Tšehovin näytelmässä Kirsikkapuisto” + perustiedot kirjailijasta. Mitä ihmettä?! Ja kun olisi vaan yksi tällainen, mutta kysymyksiä on 12 (vai oliko? No paljon kuitenkin) ja niistä arvotaan sitten jokaiselle yksi, johon pitää vastata suullisesti. Itku. Mutta eihän näistä hyvää numeroa tarvi saada, riittää että pääsee läpi ja tulee hengissä kotiin. Vai mitä?